Tykkään paljon kirjoitustyylistä, possenluontimekaniikasta ja aatteista & vaatteista. Miljöökin välittyi hyvin jopa näin lyhyestä tekstistä, enkä tiedä, kuinka paljon valmista fluffia kannattaa ylipäätään tuottaa. Tässä tapauksessa on ihan yhtä helppoa keksiä omat jutut sen perusteella, mikä pelaajia kiinnostaa.

Vuoroista: Myös hyvin freeform-henkisissä peleissä on viime vuosina esiintynyt sangen kiinnostavia kerronnallisia tekniikoita. Kannattaa tsekata ainakin Itran kaupunki ja Archipelago. Puheenvuoron vaihtaminen keppiä kierrättämällä ei ole huono idea, mutta peli kuin peli hyötyisi tämän lähtökohdan kehittämisestä pidemmälle. Mitä oikeuksia ja velvollisuuksia vuorossa oleminen pitää sisällään? Mitä tehtäviä on muilla kuin vuorossa olevilla pelaajilla? Koska ja miten vuoro vaihtuu?

Expan maksimoiva "kaikki kerätään" -strategia johtaa helposti hahmojen persoonallisuuden lyttäämiseen ja pelin muuttumiseen suorituskeskeiseksi ja tylsemmäksi

Kuulostaa melkoisen epätarkoituksenmukaiselta ekspasysteemiltä. Minkä takia jakaa porkkanaa jostakin sellaisesta, mitä pelissä ei haluta nähdä? Joku Menneisyyden varjot on hyvin ekspanmetsästyskeskeinen, mutta koska siinä palkitaan kiinnostavien ja hahmonkuvausta tukevien asioiden tekemisestä, tämä on pelikokemukselle vain eduksi. Purkkaratkaisuilla voi toki koettaa paikkailla huonosti käyttöön sopivaa systeemiä, mutta kannattaa ainakin miettiä, olisiko vain helpompi vaihtaa se uuteen.

Ja kuten jo kirjoitin, niin tuollaisenaan peli toimii melko tarkkaan mietityissä puitteissa. Siis sen suhteen, kuinka hahmot saadaan sidottua edes löyhään juonikuvioon. Mielestäni se itse kuvaamani lähtökohta olisi voinut toimia aika hyvin.

Kuvaamasi lähtökohta on hyvin herkullinen. Yhteiset kokemukset jengielämästä luovat yhteenkuuluvuutta, mutta vuosien varrella ihmiset ovat voineet kasvaa hyvinkin eri suuntiin, hankkia erilaisia taitoja ja omaksua erilaisia asenteita. Kuinka hyvin yhteispeli toimii? Syntyykö ristiriitoja? Riittävätkö yhteiset kokemukset ja akuutti kriisi hitsaamaan porukasta tehokkaan tiimiin? Tämähän on kuin suoraan jonkin scifi-sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta. Kyllä minä katsoisin.

Ilmeisesti yhden bugi on tosiaankin toisen feature. Minusta nimittäin pitkälle viety hahmojen erikoistuminen ei ole mikään ongelma vaan oleellinen osa genren viehätystä. Kyberpunk-hahmot pitää kyetä määrittelemään sen perusteella, missä he ovat suvereenisti muita parempia. (Tämä on myös heist-genren ominaispiirre.) Erikoiskykyjen ensisijainen tehtävä onkin turvata jokaiselle hahmolle tällainen alue, jossa he voivat päteä (ns. niche protection). Näiden alueiden tulee olla relevantteja pelin tapahtumien kannalta, eivätkä ne saisi mennä liikaa päällekäin. Esimerkiksi rokkarin karisma ja toimittajan uskottavuus CP:ssä eivät eroa toisistaan riittävästi. Kumpikin on myös suhteellisen hyödytön, jos pelin tapahtumat sijoittuvat autiolle saarelle.


Ehdottomasti olen siis voimakkaiden erikoiskykyjen kannalla. Oikein valikoituina ne takaavat jokaiselle valokeila-aikaa ja antavat ryhmälle syyn olla olemassa.

Mahdollisuus pelata sivuhahmoja oman hahmon ollessa sivussa, sekä soolokohtausten tekeminen myös sivustakatsojille mielekkäiksi voi auttaa, mutta lähtökohtaisesti useimmat pelaajat haluavat kokea sitä peliä oman hahmonsa kautta.

Tästä en tiedä, mutta itse olen pelannut Parhaaseen katseluaikaan -pelissä, jossa oli muistaakseni kaksi pelikertaa niin, että keskeiset hahmot eivät juuri tavanneet toisiaan. En pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena. Valokeila kohdistui minuun keskimäärin joka viidestoista minuutti, ja silloin hahmoni asiat saivat kaikkien pelaajien huomion. Muiden hahmojen kohtauksissa pelasin sivuhahmoja, väritin kerrontaa, tein ehdotuksia tapahtumien suunnasta ja palkitsin hyvistä suorituksista. Totta kai minua kiinnostivat eniten oman hahmoni edesottamukset, mutta kyllä hyvässä pelissä myös toisten hahmojen on oltava niin kiinnostavia, että heidän tekemisiään jaksaa katsoa.



Parhaalle katseluajalle on ominaista, että kaikki pelaajat ovat sitoutuneita tekemään pelin tapahtumista mahdollisimman hyviä, seuraamisen arvoisia. Pelaaja ei ole vastuussa vain oman hahmonsa esittämisestä vaan osaltaan myös pelin kokonaisuudesta, siitä miltä asiat näyttävät ja kuulostavat ikään kuin yleisön näkökulmasta. Ajatus siitä, että pelaajat ovat samaan aikaan sekä pelin tekijöitä että sen kokijoita, on minusta hyvä lähtökohta mille tahansa kampanjalle pelijärjestelmästä riippumatta. Tärkeää ei ole niinkään, muodostaako peli jälkeenpäin tarkasteltuna nätin tarinan, vaan se, että pelin aikana pelaajat kokevat rakentavansa yhdessä jotakin mielekästä. "Tällaista sen kyberpunkin just pitää olla."

Kuulostaa kertavedolta, mikä varmaan toimii. Kampanjapelissä alkaa tuntua ratakiskotukselta, jos joka seikkailuun pitää saada sisältöä kaikille näille tyypeille.

Ei kai tässä ole mitään epätavallista? Minusta on aivan normaalia odottaa, että pelinjohtaja räätälöi seikkailut ja kohtaamiset pelaajien kiinnostuksenkohteisiin ja hahmojen ominaisuuksiin sopiviksi. Tarkoitan siis, että jos porukassa on varas, soturi ja magiankäyttäjä, hyvä pelinjohtaja valmistelee jotakin mielekästä tekemistä jokaiselle: lukkoja tiirikoitavaksi, vihollisia murskattavaksi ja voimakkaita riimuja tulkittavaksi. En ole ihan varma, mitä tarkoitat ratakiskotuksella tässä yhteydessä.


On sitä paitsi aika helppoa keksiä tekemistä kovapintaiselle ammattilaisporukalle, joka on koottu yhteen keikkaa varten. Jos yhteistyö tuntui toimivan hyvin, he voivat ottaa vastaan toisen, rahakkaamman keikan, alkaa myydä palveluitaan itse ja astua lopulta isomman kilpailijan varpaille. Jos taas keikka meni poskelleen petoksen takia (eikö se aina mene?), he voivat suunnitella ja toteuttaa yhdessä koston pukumiestä vastaan ja sotkeutua synkkään salajuoneen, joka uhkaa paitsi heitä, myös koko kaupunkia. Ymmärtääkseni juuri tällä tavalla arkkityyppinen kyberpunk-kampanja rakennetaan.

Miten muuten Spirit of the century (tai fate) tukee kirjatoukkien sankaruuspyrkimyksiä, näin erityisesti?

SotC:issa jokaiseen taitoon liittyy stuntteja eli erityisiä taidon sovellustapoja, joita pelaaja saa valita hahmonluonnin yhteydessä ja ostaa myöhemmin kokemuspisteillä. Mekaniikkojen näkökulmasta stunttien tyypillinen vaikutus on antaa pelaajan heittää tietyissä tilanteissa hahmonsa ominta kykyä, kun tilanne kysyisi jotakin muuta, tai antaa bonus kyvyn tiettyyn käyttötapaan.


Oleellista on, että kaikkiin taitoihin liittyy tällaisia hauskoja erikoissääntöjä, ei vain taistelu- ja atleettisuustaitoihin. Akateemisesti suuntautuneen hahmon pelaaja voi esimerkiksi korvata tieteilyheitolla minkä tahansa kyvyn, kunhan hän ryydttää sitä viihdyttävällä technobabblella, tai julistaa päähenkilöiden tutkimasta muinaiskulttuurista tosiasioita, jotka sitten pitävätkin paikkaansa pelimaailmassa. Mukana on myös kattavat maagisten esineiden ja kojeiden rakennussäännöt mystikoille ja hulluille tiedemiehille.


Taitojen ja stunttien lisäksi hahmoilla on myös aspekteja eli vapaasti määriteltäviä piirteitä, jotka kertovat, mikä hahmossa on tärkeää. Kun niistä on hahmolle hyötyä, hän saa heittoon bonuksen, ja kun niistä on haittaa, pelaajaa hyvitetään kohtalopisteellä, jolla saa bonuksen myöhemmin. Kaikki piirteet ovat mekaanisesti yhtä tehokkaita niiden sisällöstä riippumatta, ja kirjatoukka pääsee niiden ansiosta valokeilaan siinä missä tehokas taistelijakin. Hahmo voisi vedota "Elää kirjojen maailmassa" -aspektiinsa, kun kirjallinen esikuva inspiroi häntä toimintaan tai obskuuri kirjallisuusviite pelastaa päivän. Vastaavasti pelinjohtaja voisi vedota aspektiin, kun hän haluaa ninjojen yllättävän seikkailijaporukan hahmon uppoutuessa kirjaan omalla vahtivuorollaan.

Olen täysin samaa mieltä siitä, että kyberpunkkia on vaikea pelata "oikein", sama juttuhan on myös esim. kauhupeleissä. Siihen tarvitaan asiansa osaava GM ja myös genreen "vihkiytynyt" peliryhmä.

Ja/tai peli, joka oikeasti tukee oikeaa kyberpunkfiilistä. Huonosti kirjoitettu tunnelmafiktio, jota kukaan ei lue, ja kuusi sivua varustelistoja eivät vielä riitä. Kyberpunkiuden tulisi näkyä pelin keskeisissä käytännöissä ja mekaniikoissa, jokaisessa pelatussa kohtauksessa ja aina, kun noppia heitetään. Peliä tulisi kehittää sillä asenteella, että pelattuaan tätä session tai kaksi Riitta-tätikin ymmärtää, mistä siinä kyberpunkissa on kysymys.

Kysymys onkin, että mikä on se raja, missä menee ihmisten mukavuusalue? Sehän ei selviä kuin maalaisjärjellä ja sen jälkeen katsomalla reaktioita.

Näin juuri on asia. Tiedän kyllä, ettet tarkoittanut pahaa, eikä mitään peruuttamatonta vahinkoa ole tapahtunut. V on oikeassa: kun ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan, he tuovat mukanaan omat ennakko-oletuksensa, ja rajojen hakeminen on ihan luonnollista. Ei  siitä pidä ketään tuomita. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Johanneksen viesti sitä vastoin hämmentää. Se näyttää omaan silmääni aika vihamieliseltä. Oletko tyytymätön johonkin, Johannes? (Tervetuloa foorumille!)