Kasa hyviä pelejä läheisiltä: Merchants & Marauders, Cosmic Encounter, Kingsburg, Innovation, Oregon, String Railway. Pari saatan ostaa vielä itse. Toivelista on pitkä...

Tämä ongelma muistuttaa hyvin paljon toista käytännön ongelmaa, jonka kanssa olen viime aikoina paininut: miten arvioida yläkouluikäisten äidinkielen aineita reilusti ja johdonmukaisesti. Toisin kuin vaikkapa käsitteenmäärittely- tai monivalintatehtävissä, aineissa ei ole mitään prototyyppistä oikeaa vastausta, johon suoritusta voisi verrata. Aineita arvioidessa opettajan täytyy luottaa omaan subjektiiviseen asiantuntijanäkemykseensä, joka tarkentuu jokaisen arvioidun aineen myötä.


Kokemus auttaa erottamaan hyvän ja tyydyttävän suorituksen toisistaan, mutta opettajalla on muitakin keinoja parantaa arviointinsa validiteettia. Eräs näistä on erotella suorituksesta osa-alueita ja arvioida niitä erikseen. Voin esimerkiksi kertoa luokalleni, että aion pisteyttää kirjoitelmista erikseen sisällön, rakenteen, tyylin ja oikeakielisyyden asteikolla 0–6, joka vastaa kouluarvosanajakaumaa nelosesta kymppiin. Sisällöstä saa tuplapisteet, koska se on tärkeää. Numero on helppo määritellä lopulliselta skaalalta 0–30 pistettä: keskimääräinen suoritus jokaisella osa-alueella tuo seiskan.


Stalkerin ratkaisumekaniikan yhteydessäesitetyt eri suoritusten tasokuvaukset muistuttavat itse asiassa yllättävän paljon tällaista ainekirjoituksen pisteyttämisen tapaa.  Pelinjohtajan tarkoitus on arvioida erikseen pelaajan "roolipelaamista" – ilmeisesti lähinnä nokkeluutta, yleisön odotuksiin vastaamista ja esiintymiskykyä – sekä pelaajan idean kantavuutta ja johtaa lopullinen arvosana näistä. Pelinjohtajaa ohjeistetaan antamaan roolipelaamisesta kolmea pistettä lähes joka toinen kerta. Jos ideasta annettavat pisteet eivät ole yhden ja kolmen väliltä noin puolella kerroista, pelinjohtajan tulisi tiukentaa tai löysätä omia kriteereitään.


Onko tällainen osasuoritusten arviointi ja niiden kokoaminen loppuarvosanaksi sitten välttämätöntä? Käytännön havainnot osoittavat, että näin ei ole. Mitä kokeneempi opettaja, sitä vähemmän hän tällaisia mekanismeja tarvitsee. Joidenkin satojen korjattujen aineiden jälkeen opettajalla on jo varsin tarkka ja luotettava käsitys siitä, millainen on "seiskan aine" tai "ysin aine". Lisäksi hänellä on rohkeutta seistä antamansa arvosanan takana ja tarpeeksi erittelykykyä arvosanan perustelemiseksi, jos oppilas perusteluja pyytää.


Uskon, että kokeneen (Flow'ta käyttävän) pelinjohtajan kehityskaari voi olla samanlainen. Kun arvioinnin logiikka on sisäistetty, yksittäiset arviot onnisuvat helposti ja vähällä ajatustyöllä. Parhaimmillaan (?) nopattomassa pelissä systeemi tuntuu häipyvän kokonaan taustalle ja näkyy ainoastaan pelaajien lisääntyneenä osallistumisen varmuutena ja rohkeutena antautua pelitapahtumien vietäväksi. Vedin itse pari vuotta pelkästään nopattomia pelejä tukenani lähinnä hahmolomakkeiden tiedot ja hyvin väljä Fudge-systeemi, ja kokemukseni olivat hyvin positiivisia.

Jokainen pelaaja valitsee itselleen 2 vaihtoehtoista erikoisuutta. Muut pelaajat valitsevat sitten, onko heille ihan sama kumman pelaaja ottaa hahmoilleen tai jos toinen noista valituista tuntuu liian optimoidulta, he voivat äänestää kyseisen vaihtoehdon kumoon ja pelaaja joutuu tyytymään toiseen.

Eikö tällöin voittostrategia ole se, että tekee toisesta erikoisuudesta kohtuuttoman hyödyllisen ja toisesta räikeällä tavalla ylimitoitetun? Pelaaja ehdotuksista toisen ei siis ole tarkoituskaan mennä läpi vaan ainoastaan saada todellinen tavoite hyväksytyksi. Tällainen häikäilemtön neuvottelu sopii hyvin Amberin henkeen ja on sinänsä tasapuolinen mutta voimatasapainon määrittelemisessä siitä ei välttämättä ole kovin paljon hyötyä.


Voisiko erikoisuudet määritellä ensin ja sitten käydä niistä huutokauppaa? Voisiko erikoisuudet määritellä ensin ja sitten arpoa ne?

Luitkohan sä, Nelsson, mun viestin ihan niin kuin se oli tarkoitettu? Ainakin tulkitset tuota yksittäistä nostoa niin, että se olisi jonkinlainen kuittailu tai palaute. Mähän olen sun kanssa samaa mieltä.

Tyypillisen roolipelitapahtuman kävijät tai ainakin sen hartain osajoukko tuntuu suhtautuvan erittäin kriittisesti conien puheohjelmia kohtaan. Luennon pitäisi olla paitsi tiukkaa, enennäkemätöntä asiaa, myös viihdyttävä show. Kannattaa miettiä, haluammeko todella nostaa riman näin korkealle ja mitä seurauksia siitä voi olla. Suurin osa skenen ihmisistä, joilla voisi olla kiinnostavaa sanottavaa, eivät kuitenkaan ole esiintymisen ammattilaisia. Harva osaa myöskään valita ja jäsennellä sisällön nappiin ensimmäisellä koskaan pitämällään luennolla. Menetämme melkoisen resurssin, jos luennon pitäjät lannistuvat heti ensimmäisestä kokemuksestaan eivätkä saa tilaisuutta kehittyä.

Myötätunto, rohkeus, viisaus, voimakkuus, viekkaus, kauneus.

Mua viehättää ajatus fantasiamaasta, joka on juuri vapautunut itäisen valtakunnan rautaisesta otteesta ja koettaa nyt opetella elämään itsekseen. Vuosisatojen ajan harjoitettu maaorjuus estää perheitä vaihtamasta paikkakuntaa ja johtaa naurettavan voimakkaisiin kyläidentiteetteihin, sakeisiin murteisiin ja toinen toistaan koreilevimpiin perinnepukuihin. Laulaminen on tälle kansalle tärkeää: sen avulla saadaan sadot kasvamaan, pidetään paha loitolla ja osoitetaan, että ollaan etevämpiä kuin muut... Ehkä myös rakennetaan uutta yhtenäisyyttä?