Kirjoittaja Aihe: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 26.10. hienoinen tilannepäivitys  (Luettu 19360 kertaa)

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
13.5. Kuuman kosteaa, minä muistan Mombasan

Hiidensalmelta parisenkymmentä mailia lounaaseen sijaitsee Homeperseensuo, suuri ja luotaantyöntävä räme. Huhujen mukaan siellä asuu mustia hiisiä ja itse Vanha Homeperse, suuri ja rikas peikko, sen syvyyksissä möllöttää jossain vanha velhontorni ja mitä ikinä nälkäinen seikkailijanuorukainen voisikaan haluta. Osoittautuu ettei se nyt ihan niin romanttinen paikka ole.

Puolisen tusinaa työtöntä bravadoa pelaa miehittävien sotilaitten kanssa noppaa kaljatynnyreistä joilla vaihtaa Vanhan Mökkihöperön aarteet pois hyvään hintaan (jos se on siellä suossaan vuosikymmeniä maannut, varmaan sitä kiinnostaisi käydä kauppaa ulkomaailman hienouksista), varastaa kalastajilta pari venhettä ja sivakoi menemään jokea pitkin kohti suurta suota. Matkalla tulee vastaan joukko yösydämessä rellestäviä tatuoituja merimiehiä, jotka meinaavat pölliä tiimin kaljat mutta ottavatkin lähinnä turpiinsa. Aamulla porukkaa hävettää kovasti ja molemmat osapuolet jatkavat matkoihinsa, paitsi yksi merikarhu joka sai puukosta kurkkuunsa (rumaa käytöstä toki tuoda teräase nyrkkitappeluun, tuhma seikkailija).

Yöllisen puukkohipan jäljiltä matka jatkui kohti suon etelälaidalla sijaitsevaa hökkelikylää ja tiellä vastaan osui parinkymmenen väsyneen palkkasoturin joukko, joka kertoili suoreissustaan. "Hukkareissuhan se paska oli, Boris kuoli kuumeeseen ja muillakin on kipeä olo." Jutustelun seassa tiimin puoskari myi yksissarvisjauhetta ja muita sirkusmeikkejä lääkintänä ennenkuin surullisen joukon kolme seikkailullisinta poikasta, Kasper, Jesper ja Joonatan, liittyivät seurueeseen ja seurue pääsi kylään asti. "Kylä" on ehkä liioittelua parin tusinan hajoamispisteessä olevan rakennuksen rykelmästä, jossa tiilet loppuvat kesken ja katoista sataa sisään. Muutaman kymmentä asukasta osoittautuivat suorastaan savolaisen kieropuheisiksi mutta kaikenkaikkiaan lupsakoiksi veijareiksi, joilta kalasteltiin kaikenlaisia huhuja ja tarinoita suolta, kuten että Vanha Homeperse käy muutaman vuoden välein kylässä viestinviejän saattelemana hakemassa jättimäisen kalakukon tai että suolla on jossakin vanha torni, joka on rakennettu kolmen muun tornin päälle (ensimmäinen upposi suohon, toinenkin upposi suohon, kolmas paloi ja upposi suohon) ja joka liikkuu ympäriinsä suon uduissa.

Kylän seonneelta kissanaiselta, jonka talon seinät koostuvat lähinnä kuolleista kissoista ja jonka ovi on lämmittelevien kissojen läjä, yritettiin saada irti miten päästä juttusille Vanhan Homeperseen kanssa mutta siitähän nyt ei tullut taas vaihteeksi mitään. Opas kuitenkin löytyi viemään tiimiä kivipaaden merkkaamalle hyvälle kalapaikalle ja tiimi päätti levittää hieman hyvää mieltä aukomalla oluttynnyreitään kyläläisten kesken.

Aamutuimasta lähti juna liikkeelle paikallisen kalastajan opastamana, muutamien mailien päivätahtia kiskoen ja illaksi halutulle kuivemmalle kohdalle löytäen kun kaikki olivat jo vyötäisiään myöten märkiä ja kurkkuaan myöten täynnä hyönteisiä. Saaren kaltaisella kuivemmalla kohdalla nousi ehkä metrin korkuinen ja alaspäin levenevä kivipaasi, jonka ylälaidan sivuilla oli toisiaan leikkaavien ympyröitten sisälle kuvattuja liekkejä (pohjoiseen kahdeksansakarainen, itään ja länteen kuin tammenlehvät tanssien ja etelään pienempi, kuin sammumassa oleva). Kuvia ihmeteltiin, saarta kaiveltiin ja sivussa kalasteltiin vähän. Epäiltiin tietysti kalan olevan syömäkelvotonta ja annettiin savolaisisännälle, joka sen kanssa lähtikin ihan tyytyväisenä kotiapäin.

Yön rauhaa rikkoi keskiyön aikoihin pimeydestä kuulunut loiskuttelu, kun jokin suuri puski veden läpi ja pelotteli lintuja. Tiimin viileämmät sankarit pidättelivät uhkarohkeita kuumapäitä ryntäämästä tutkimaan ja sytyttivät sen sijaan enemmän soihtuja ympäri saareketta tarkoituksenaan pelotella otusta joko pois tai ainakin antaa näkyvyyttä jos se hyökkäisi tänne asti. Loiskinta hiljeni kiertelemään saareketta ja hetken aikaa pelättiinkin henkensä puolesta kunnes äänet lopulta katosivat kauemmas pimeään.

Seuraava päivä menikin tutkiskellessa kiveä, selaillessa lähimaastoja, kaivellessa saareketta ja käväistessä katsomassa pohjoisempaan, missä näkyvyys uhkasi laskea eksymisuhkaan asti ja lämpötila laski nuhatasolle aiemmasta läkähdyttävästä. Englantilaisveljeskaksikko Jim/Timin koira Rintin löysi kalanruotojen seasta palasen työstettyä valkeaa marmoria, jonka muruja löytyi sattumalta myös saarekkeen länsilaidalta.

Näine päätähuimaavan jännittävine tapahtumine tiimi palasi märkänä ja nuhaisena hiljalleen suon läpi kahlaten takaisin hökkelikylään hankkimaan tarvikkeita ja pohtimaan elämänsä merkityksellisyyttä.

*****

Uuh, erämaatutkimusta riittävän isoilla kilometrimäärillä että on täysin mahdollista juosta päiväkaupalla märällä suolla törmäämättä mihinkään kiintoisaan! Ye think the GM doesn't have the balls to let you do just that? Watch me. Ensi viikolla 20.5. sitten viimeinen peli hetkeen, huoltotauko ainakin kesäkuun puoleenväliin.

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
20.5. By fire be purged

Kevään viimeistä kertaa lähdettiin kokeilemaan jälleen Druidikehälle, josko pappismies Thornin johdolla joukko saisi iskettyä viimekertaisen tiimin jäänteille ja raahattua kotiin heidän jälkeen jääneet loitsukirjansa ja kadonneen kultaisen amuletin. Rauhallisen matkan jäljiltä poikettiin ennen nukkumista nappaamassa hieman Tuholimaa savipurkkeihin ja lepäiltiin ennen varsinaista iskua. Aamusta lähdettiin sitten puskemaan alas ja vietettiin melkoinen tovi selaten taistelun jäänteitä, suorittaen CSI-työtä tutkien verijälkien valumasuuntia kivilattialla ja keräten satunnaisia pudonneita kolikoita lattialta roskan seasta.

Suuressa hallissa, joka liittyi toisesta päästään epäkuolleitten wuxia-munkkien esiintymisalueeseen, oli vielä jokunen tutkimaton ovi joita seurue päätti lähteä katsastamaan pääteltyään verijäljistä, että ainakin osa ruumiista on luultavasti viety niitten suuntaan. Jumittuneita ovia rynkytettiin hartiavoimin jonkin aikaa kunnes mokoma suostui aukeamaan ja pimeästä paistoi vastaan hädin tuskin soihdunvalon laidalla kiiluva silmäpari. Hetken aikaa Thorn ja pimeässä kyyristelevä koiramies tuijottelivat toisiaan, kunnes taskupappimme lähti vetäytymään omiensa joukkoon ja otus puolestaan sulki hiljaa oven hänen perästään. Tässä vaiheessa oli päätöksen hetki, jättääkö hukka ja sen mahdolliset sukulaiset rauhaan vai kokeilla viereistä ovea joka todennäköisesti johtaisi samaan huoneeseen? Sitähän sitten lähdettiin toki kokeilemaan, mutta jumissahan se sekin tuntui olevan. Melun houkuttelemana utelias tulikuoriainen pääsi hipsimään lähemmäs tiimin tarkkailuun keskittynyttä takamusta ja hetken aikaa seurasikin suorastaan slapstick-komiikkaa muistuttava episodi, jossa miehiä lenteli ympäriämpäri otukseen kompastellen ja toisiinsa törmäillen yrittäessään murskata louskuttavaa pikku hitsipilliä. Tilannehan olisi täysin chilli, jolleivät aiemmin uteliaan varautuneet hukkaset olisi päättäneet häirinnän jatkuessa käydä häätämässä mokomia möykkäreitä ja puskea ulos sivukäytävän ovesta. Tiimi sai kuitenkin nopeasti käytävän tukkeeksi rivinsä kuntoon ja rintamalinjat rysähtivät yhteen niin karvapallojen kuin ihmisten kurkunkappaleittenkin lennellessä ympäriinsä suurten koiranleukojen pureutuessa pehmeään lihaan ja kylmän teräksen puhkoessa karvapeitteitten alaisia sisäelimiä.

Muutaman kiihkeän minuutin jälkeen vain pappismies Thorn ja hänen kuuluisat negatiiviset kestopisteensä juoksivat pimeydessä ulkomuistista kohti maanpintaa kaksi otusta kannoillaan ulisten ja leukojaan louskutellen muun tiimin maatessa joko kuolleina tai tajuttomina vastaavasti huonossa hapessa olevien vastusten kanssa. Henki uhkasi olla höllässä kun viimeiset pari metriä kivistä kuoppaa olisi pitänyt kiivetä verenhimoon päässeen susimiehen piestessä vapareita selkään, joten rauhaisa oppineemme päätti ottaa reteämmän vaihtoehdon ja onnistui potkaisemaan ahdistelijansa kipeästi portaikkoa pitkin monta metriä alas pimeyteen. Muristen otukset vetäytyivät odottelemaan ja hetkellisesti tilanne jumittui asemasotaan, jossa Thorn pyrki provottamaan otuksia joko hyökkäämään huonoon asemaan tai pysymään asemissaan, jotta mahdollisesti pyörtyneillä tiimitovereilla olisi tilaisuus mönkiä kohti turvaa.

Yksi sankarihan siellä moisessa kunnossa vielä olikin, Komean Paskiaisen Äpärä kun oli vain kolautettu melko huolimattomasti kylmäksi rähinän kiihkeässä ytimessä. Heräillessään hiljalleen pimeyden keskellä, hän tunsi ympärillään niin verta kuin kylmeneviä ruumiita kuin vastaavan heikossa hapessa uikkuttavia ja vähän kerrallaan pystyyn pyrkiviä koiruleita. Hän raahautui kauemmas ja sytytti ujon soihdun, jonka valossa haavoittuneet turrinkaiset näkyivät nojailemassa seiniin haavojaan pidellen ja tie ylös näytti huomattavasti helpommalta löytää haavoittuneitten jättäessä peräänjuoksemisen sikseen. Matkalla vastaantullut koiramiesparikko tönittiin edestä ennenkuin varsinaista taistelua edes saatiin päälle, mutta valitettavasti Thornin perässä ollut parivaljakko oli yhä kiinni korsusodassaan aulahuoneessa ja kieltäytyi antamasta puskevalle köriläälle tilaa ja vastauksena repikin tämän samantien kappaleiksi portaista kajastavan auringonvalon suorastaan kiusoittelevasti laskeutuessa tämän lähes turvaan päässeille kasvoille.

Noin viikkoa myöhemmin, pitkän levon jäljiltä kolmannen tason taistelija Madman alkoi hiljalleen muistuttaa toimintakykyistä seikkailijaa jälleen kyetessään metsän aaveilta saamiltaan henkisiltä arvilta jo kävelemäänkin ja ryhtyi Piispanistuimen suurkaupungissa kasaamaan ammattimaisempaa tutkimusretkikuntaa. Jaa luuletteko että täällä pelataan jotain nappikauppaa, sanoo hän ja läväyttää 1500 hopeaa tiskiin ostaakseen niin kärryt, satoja litroja öljyä, jousia, köysirullia, soihdunjalkoja kuin kymmenen miehen palkkasoturiyksikönkin, kahden viikon osastonruokia unohtamatta. Tai uutta levypanssariaan, joka suojelisi häntä lähes kaikelta, mitä hän ikinä keksiikään pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota sen kiiltävä teräs ei torjuisi.

Joka tapauksessa, kymmenen ammattimaista palkkamiekkaa, viisi pelaajahahmoa, hevonen, muuli ja kärryt valmiina räjähtämään vaeltavat hiljalleen kohti Druidikukkuloita, jututtelevat hieman matkalaisia ja kohtaavat rauhallisen hiisien metsästäjäseurueen odottelemassa jotakin ja lopulta pääsevät niin lähelle kuin nyt kärryjen kanssa on mahdollista kun huomioi kohteen olevan täydessä ryteikössä. Osa porukasta jää vahtimaan kärryjä ja elikoita toisten kantaessa kaikkia tavaroita pimenevän metsän halki kohti leiripaikkaa, johon osa kantajista jää valmistelemaan yöpuitteita. Toisella reissulla lähes näkymättömistä sammaleitten seasta syöksähtää suunnaton rapu kantamuksilla rasitetun joukon kylkeen ja kiivaassa mätkinnässä kaksi palkkasoturia haavoittuu vakavasti, Madmanin kenttälääkinnän jäädessä valitettavasti toteamukseen, etteivät he tulisi luultavasti selviämään yli vuorokautta. Seuraavana päivänä kolme miestä jäi haavoittuneitten kanssa vahtimaan tavaroita ja eläimiä, loppujen kymmenisen puskiessa tuntemattomaan.

Ensimmäisenä törmättiin lunkkiin joukkoon rähjääntyneitä ja kovia kokeneita hiisimetsästäjiä Yötuulen heimosta, joitten kanssa vaihdettiin ruokaa joihinkin yrtteihin ja kielimuurin taltuttua nohevan palkkamiekan avulla selvisi, että he olivat henkilökohtaisella sankarimatkalla tavoitteenaan surmata "susilainen", joitten väkeä he olivat aiemmassa taistelussa ajaneet pakoon ja seuranneet tänne. Tiimi tarjosi tuovansa heille tietoa jos paikallistaisi moisten asuinsijan, lähetti ilmeisesti kivunlievitykseen käytettäviä yrttejä ylös haavoittuneille ja tutki eteenpäin. Viikko takaperin menehtyneitten tutkijoitten jäänteitä löytyi huoneesta, jossa oli vanhoja verijälkiä, karvatuppoja ja koiranpaskaa sekä jonkinsortin mystinen raapustelma seinässä. Samalla kun sitä tutkittiin, yksi muista tutkijoista kirkaisi hämmentyneenä ja putosi kuolemaansa valonkajoa syvempään kuiluun tämän avautuessa hänen jalkojensa alta. Yksi mies laskettiin köydellä perään hakemaan häntä, ja ehkä noin 60 jalkaa alempana avautui valonkajoa suurempi luonnollinen luola stalaktiitteineen, jonka pohjalta löytyi niin vanhempia luita kuin kuollut susilainenkin äsken pudonneen miehen raadon alta. Hetken keräiltyään vanhojen jäänteitten kimmeltimiä ja niskansa katkoneen raadon, tutkija nostettiin ylös ja tila jätettiin myöhempää tutkimusta odottelemaan.

Uskoa riitti vielä potkia ovia sisään, vaikka se Madmanin heikolla kunnolla nykyään vähän nololta näyttikin, kun tiimi tutkaisi vieressä olevaa rei'itettyä ovea jonka takaa oltiin kuultu omituista surinaa ja pientä moottorimaista römpötystä. Etumiehet rysähtivät hetken yritettyään sisään ja homma karkasi lähes samantien käsistä jonkinlaisten perverssien lepakon, hyttysen ja viemärirotan yhdistelmien surahtaessa ilmaan ja täyttäessä huoneensuun mustana parvena. Ne kolahtelivat seikkailijoita vasten ja pureutuivat näihin kiinni pitkillä kärsillään, luoden kuuluvasti alipainetta sisäänsä ennenkuin siirtyivät imaisemaan uhriensa sisälmykset irti. Osa riehuvasta mustasta parvesta pääsi purkautumaan oven läpi lentämään muun tiimin päällä ennenkuin etukaksikko pääsi vetäytymään takaisin ulos ja läimäyttämään oven kiinni perässään, johon taaempaa heitettiinkin sitten molotovin koktaili kiusaamaan potentiaalisia läpiyrittäjiä. Leveässä hallissa taisteltiin hämmentävää vihollista vastaan, miesten pyrkiessä irrottamaan vertaimeviä mulkeroita toisistaan ja hätyytellessä lentäviä yksilöitä samalla kun osa porukkaa juoksi soihtujen kanssa aiemmin rakennetun ansan (paaleittain kuivaa heinää ja muuta roskaa, johon oli kaadettu parikymmentä litraa lamppuöljyä) taakse valmiina leimauttamaan koko roska tilaisuuden tullen. Organisoitu vetäytyminen suoritettiin lähes onnistuneesti, upseeriston päästessä irtautumaan Madmania lukuunottamatta pääasiallisesta kärhämästä palkkamiekkojen kaatuillessa puolimetrisiin imukärsöihin jotka iskivät kuin keihäät taivaalta. Levypanssarissaan heiluva kuolemanjumala leikkeli helvetinherhiläisiä kappaleiksi ja viskoi kuolleissa tovereissaan kiinniolevia polttopulloilla ennenkuin pyrki itsekin hieman piestyn oloisena vetäytymään kohti sytytettyä heinäkasaa, jonka edessä makasi toiseksi viimeinen mukana alhaalla ollut palkkasoturi selässään tyytyväisenä suriseva hirviö.

Palavan suojan takaa lauottiin nuolia, loitsittiin molotovin sytyttämien olentojen liekkejä kuumemmiksi, keihästettiin läpi ehtineitä paskiaisia ja kaikinpuolin mopattiin tilannetta lähtökuntoon kun vetäytymispäätökseen päästiin ja täydessä levypanssarissaan majesteetillisesti liekit kylkiään nuollen Madmankin puski palavan kasan läpi muun tiimin luo (koeta siinä nyt akrobatiseerata 20+ kiloa metallia päällä) ja rauhallisesti tarkkaillen viimeiset neljä elossa olevaa miestä vetäytyivät tilanteesta maanpäälle arvioimaan tuloksiaan: muutamisen sataa sekalaista ikivanhaa kolikkoa, muutamankymmentä nykyistä ja repaleinen loitsukirja jota ilmeisesti koira on syönyt. Lyötynä, muttei murrettuna, tiimi palasi sivistykseen.

*****

Sellaista settiä, kenties näihin asemiin palataan kesäkuun myöhemmissä vaiheissa tai kenties silloin lähdetään tekemään jotakin aivan muuta. Mitä elegantein herrasmies Fondleroy Addleton odottaa seuraa Mustaan metsään, lähtisiköhän joku saattamaan tuota poloista rakkauden loveen langennutta höpsöä löytämään Rakkauden tornin, jossa prinsessa Petunia odottaa sulhoa, joka saisi itselleen Duvan'Kun muinaisen kuningaskunnan?

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 20.5. By fire be purged
« Vastaus #32 : Kesäkuu 21, 2014, 16:29:13 »
Hajaah!
Luolien Mestari laskeutuu piakkoin taas Helsinkiin joten seuraavan kerran kertsidunsku räjähtää kansakuntien tietoisuuteen 1.7. kertsi-illan yhteydessä. Be there or be square!

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! Jatkuu 1.7.
« Vastaus #33 : Heinäkuu 02, 2014, 03:13:05 »
1.7. Snakes. Why does it have to be snakes?

Kuukauden tauon jälkeen Uudella Hiidensalmella Piispanistuimen armeija on hiljalleen alkanut vetäytymään miehityksestä ja ilmassa pöhisee jälleen uusia huhuja: pohjoisessa joenhaarassa uusi rosvoherra kuuluu asettuneen taloksi vanhaan vartiolinnakkeeseen, Homeperseensuon pohjoisosissa hengaa omituisia hiippareita ja mitä ikinä. Unohtamatta vanhaa hevonkusen hajuista sekopäärouvaa, joka uhitteli kovasti idästä ukkospilvellä ratsastavan kartanon ilmestymisestä jossain vaiheessa. Go figure.

Apulaissheriffi Fagerin keskusteltua pitkällisesti niin sheriffin kuin muittenkin mistään kenties mitään tietävien kanssa hänen apupoikansa Johnny Boy ja tämän muutama siipimies suuntaavat kohti lounaisia peltoja joen länsipuolella ja törmäävätkin pian maamieheen perheineen, joilla ehkä onkin tietoja jostain hämärästä toiminnasta alueella. Isäntä Turnipsipellon teinipoika Ville oli nähnyt porukkaa, oletettavasti mustalaisia, kenties varastelemassa hylättyjä maatiloja tahi puuhastelemassa muuta päivänvaloa kestämätöntä puuhaa. Isäntä epäilee kuukausi sitten liikehdinnän lopettaneen laukkuryssä Tergulin olevan mokomien häiriköiden takana, kun pojat taas vain epäilevät että isä on katkera kun ei saa tältä enää ostettua karamelliaddiktioonsa mellejä.
Pienen ulkoa löytyneitten jälkien aiheuttaman X-files -hetken jälkeen seuraavana aamuna tiimi Villen ohjastamana hakeutuu pienelle purolle, joka johtaa etelämpään Homeperseensuolle ja jonka jossain varrella on ilmeisen kiinnostava pikku lampi, joka kenties toimisi hämärähemmojen piilopaikkana ja jonka Ville varoittelee hennosti hehkuvan pimeässä.

Purolla vanhan veneenromun vieressä ajetaan pakoon joukko rottia mussuttamasta kuollutta miestä pieni kirstu sylissään, pestään veren tahrimat hopearahat ja hautajaisten jälkeen jatketaan puroa pitkin etelään Hirtetyn miehen puulle. Tuossa suuressa pystyynkuolleessa jalavassa roikkui yhä läpimätiä hirttoköydenpätkiä, sen alla kasvoi sadoittain verenpunaisia kukkia ja kaikinpuolin mesta tuntui tunnelmaltaan epäilyttävältä, joten siihenpä ei tuhlata sen enempää aikaa vaan Villelle maksetaan jokunen lati hyvästä opastuksesta ja hän palaakin lapioimaan paskaa tallilleen tiimin puskiessa lähimetsään lampea etsien. Ryteikössä taivallellaan hetki tahi toinenkin, vedetään uukkari ja päädytään pienen naissoturin patsaan sisältävän aukion kautta lopulta kirkkaalle pienelle lammelle, jonka viereen joku on joskus iskenyt suuren kivipaaden pystyyn.

Paadessa oli silmien korkeudella omituista merkkipuuroa, jonka apulaissheriffi Fagerin apupoika Johnny-boy vanhana kuva-arvuuttelijana tajusi itseasiassa olevan vain rikottuja ja uudelleenjärjesteltyjä kirjaimia, jotka muodostivat sanat "Tudaz tuz". Jääden pohtimaan niin sanoja kuin kirkasta kalliolampea, joukkio leiriytyi yöksi paikoilleen. Rauhaiseksi sitä ei kylläkään voi väittää, kun yön pimeydessä vartiomies huudahtaa lähipuskien kahahtaessa päin ja kahden jättimäisen käärmeenpään iskiessä kohti. Yössä rytisee ja tanner tärisee ihmisten huutaessa ja miekkojen viuhuessa, kunnes toinen jättiläiskäärmeistä vartiomies mahassaan liukuu takaisin pimeyteen toisen jäädessä kuolleena paikalle, muttei ennen kuin viimeisillä voimillaan se riuhtaisee päin velho Langrethea ja murskaa tämän kylkiluut sisään.

Tilanteen rauhoituttua, aamulla joukon temppeliritari Aran huomaa lammen pohjalta hennon sinertävän hehkun, joka näyttää tulevan pienistä pyöreistä kivistä siellä täällä täysin kasvittoman kivilammen pohjalta. Aran kahlaa sisään samalla kun Johnny-boy rakentelee paareja haavoittuneen Langrethen kantoon, joka käyttää aikaa hyödyksi ja pyrkii muistintamaan uniloitsun hätätilanteita varten. Kipu häiritsee hänen toimiaan kuitenkin, ja loitsu lähtee käpälästä. Kirjaimet irtoavat paperistaan ja kosminen diskomusiikki pamahtaa soimaan leirissä, sekoittaen paarien kanssa puuhastelevan Johnin pään täysin. Apupoika päätyy pahimmalle LSD-tripilleen koskaan ja alkaa nähdä näkyjä, joissa hän oikeuden puolustajana taistelee kammottavia hirviöitä vastaan, kun todellisuudessa tuo voimiltaan nuorta härkää vastaava koltiainen hakkaa paljain käsin puolustuskyvyttömän velhon päätä peruskallioon kunnes jäljellä on vain punaista tahnaa. Temppeliherra Aran näkee tilanteen ja olettaa sen johtuvan jollain tapaa lammikon mystisistä kivistä ja alkaa tuhoamaan niitä seremoniavasarallaan, saaden mokomat poksahtelemaan kuin vetenä takaisin lampeen. Mitään muutosta murhanhimoisen psykopaatin käytöksessä ei tosin näy.

Näkiessään liekehtivässä lammessa pikkuvauvoja huvikseen murhaavan Saatanan, John rynnistää matalaan veteen itsekin ja hyppää Aranin niskaan, hakaten tätä nyrkeillään ja yrittäen painaa tätä veden alle. Alkaa kiivas kuolontanssi, jossa vuoronperään kumpikin puskee toista veden alle ja vetää polvella palleaan. Mutta ennen pitkää Johnin suuremmat voimat vievät voiton, eikä edes Aranin tikari saa hurjaa nuorukaista kaatumaan kun tämän hevosenpotkuja muistuttavat nyrkit iskevät tältä leukaperän sijoiltaan ja lopulta hiljaisuuden laskeutuessa lampi on värjäytynyt verenpunaiseksi Aranin velton ruumiin valuessa hiljalleen syvemmälle lampeen.

Kuusi päivää myöhemmin John löytyy rähjäytyneenä ja nälkiintyneenä kädet kuivuneen veren peittäminä mutta läheltä sivistystä ja hiljalleen toivuttuaan pääsee kertomaan Fagerille suurin piirtein kaiken, mitä nyt viimeisissä päivissä on lähinnä utua ja kaikki muistiinpanot ovat jääneet jonnekin.

Ensi kerralla etiäpäin, selviääkö hiippareiden identiteetti vai tapahtuuko jotain aivan muuta? Stay tuned.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 02, 2014, 17:02:39 kirjoittanut Sherrypie »

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 1.7. I hate snakes!
« Vastaus #34 : Heinäkuu 09, 2014, 03:44:51 »
8.7. Fii foo fum, täällä haisee kristityn veri!

Uudella Hiidensalmella puidaan jälleen kovaa potentiaalisia kohteita ahkerille kodittomille, kun Pikku Ponini - Ystävyyden taikaa -tavernaan saapuu rähjääntynyt mies pyydellen kyvykkäitä miekkakäsiä apuun vapauttamaan hänen vangittuja kauppakaravaanitovereitaan ryöväreiltä itäisillä Hiisikukkuloilla. Hartlow Grommin nimeltään, kauppias ammatiltaan, kauhuissaan katsellut kuinka toverinsa vietiin tavaroineen yön pimeinä tunteina ja seurannut mokomia hirvityksiä majoilleen ennen kääntymistään apua kohti.

Pohdittuaan muita lokaatioita puolen tusinaa palkkamiekkaa päättää lähteä Hartlow'n avuksi kohti itää ja seikkailumoodi pyörähtää käyntiin. Matkalla tulee vastaan niin rikkoutuneita kärryjä korjaavia maalaisia, nälkäisiä yöllisiä metsän varjoja (taskupappi hoitaa!) kuin varoittelevia hiisimetsästäjiäkin. Pienten jututtelujen ja viinanvaihtajaisten jälkeen leppoisat ja päätään kovasti "turistit"-ilmeellä puistelevat metsästäjät, jotka varoittelivat kukkuloilta nousevasta jostain joka pimentää Auringon tai jotain, jätettiinkin taa matkan jatkuessa kohti Hartlow'n osoittamaa suuntaa.

Pian päästiinkin mäkimaastoon, josta neljäntenä päivänä löytynyt rosvojen luola vaikutti hitusen vaikeasti vyörytettävältä. Ainoa selkeä tie sisään lepäsi kukkulanrinteellä matalan vahtitornin vieressä, eikä kukkulaa hieman kiertelemällä näkynyt muitakaan reittejä. Kenties maanalainen reitti kauempana olevaan dolwinistien froomalaisraunioon? Tai ehkei sittenkään. Joka tapauksessa, pitkästä aikaa viinahuuruton juoppo Mordek havaitsi tornissa olevan vartijan ja operaatiota päätettiin siirtää yöhön. Sopivasti illasta puhkesi satamaan, jottei vartijoilla olisi ainakaan turhan helppoa havaita lähestyviä seikkailijoita avoimen rinteen kohdilla. Palkkionmetsästäjä Shake ja Mordek hiljensivät iskuhakansa kankailla ja lähtivät matkaan muitten odotellessa hieman kauempana.

Koukku liukui hiljaa paikoilleen ja ensimmäinen tiedustelija kiipesi tarkkailemaan. Ylhäällä vaikutti olevan kaksi vahtia, joista toinen kuorsasi lujaa sateensuojassa rinteen lipan alla toisen tökkiessä tätä hiljaa kylkeen. Etupari luiskahti ylös varjoihin kyyristyen ja ryntäsi eteenpäin tilaisuuden tullen. Tikarit välkkyivät yössä upoten vahdin niskaan, joka yllättäen osoittautui paksummaksi kuin villeimmissä odotuksissakaan. Siinä missä mies olisi kuollut, nousi tuo kammottava ihmisen vääristynyt kuvatus pystyyn ja murjaisi karjaisten Mordekia päin, rikkoen tämän kasvot ja lennättäen miehen alas vallituksilta kuolemaansa. Brutaalissa lähitaistelussa Shake kaatoi toisen vahdeista maihin ja singahti takaisin alas köyttä jäämättä tarkistamaan tappoaan muun tiimin juostessa kohti homman räjähdettyä liikkeelle. Hartlow hoputti muita sisään, painottaen nyt olevan ehkä ainoa hetki kun vahtijätti tuntui olevan eniten kiinnostunut vallitusten reunalla hengailusta ja Shakelle huutelemisesta tämän piilotellessa tornin nurkalla.

Köynnösten täyttämällä avoimella sisäpihalla sateenpieksämät sankarimme väänsivät auki suuren kivioven toisen puolen, astellen sisään huomaamatta kuitenkaan Hartlow'n, tuon saastaisen petturin, jäävän oviaukolle ohjaamaan sisäpihan luola-aukoista hyppäävää jättiä sulkemaan oven toisten kasaillessa hiljalleen pihtiliikejoukkoa sisäpuolella. Piilostaan hiipinyt Shake lasautti ovea pitelevää jättiä nuolella niskaan, mahdollistaen sisälle jumitettujen toveriensa läpipuskun samalla kun toinen luolasta pihalle hypännyt jätti lähti jolkottelemaan häntä kohti, juosten hänen karhunrautaansa mutta jatkaen epäinhimillisillä kivunsiedoillaan eteenpäin kunnes tavoitti ja tainnutti kohteensa pimeässä liukkailla rinteillä.

Samaan aikaan etupihalla oli täysi rähinä päällä. Miehet ähisivät pistellessään riehuvaa jättiä hengiltä, Hartlow karkasi jättien luolansuun kautta, uusia raakalaisia puski sisätiloista ja pako alkoi näyttää yhä houkuttelevammalta idealta. Tiimin pakoa uhkasi kuitenkin Shaken perään lähtenyt tampio, joka peitti alas jyrkänteeltä johtavan liuskan. Hurjassa syöksyssä tietäjä Edmund painoi hypäten miekkansa hirviön rinnasta sisään ja liukui tällä hetken matkaa alas muitten juostessa perästä, mutta valitettavasti keuhkotautinen Jürgen-poika jäi tahdista jälkeen ja innosta kiljuvat otukset syöksyivät hänen päälleen kuin nälkäiset rotat haaskalle, hakaten hänet tajuttomaksi ja kantaen muitten raatojen mukana linnakkeeseensa.

Seuraavana aamuna parin paikalle eksyneen kiinnostuneen vahvistamana kostoisku potkaistiin käyntiin. Sateen jatkuessa pääsy linnoitukseen oli itsessään melko mutkaton, mutta suora pääovien kolkuttelu tuntui silti huonolta idealta joten tiimi kapusi luolansuuhun josta jättien oltiin nähty tiputtautuvan edellisiltana. Vähän matkaa sisään, suuren puuoven takaa kuului jutustelua ja päätettiin vyöryttää voimalla: ovet sisään, molotovit perään ja jos vielä jokin elää niin kaupan päälle interdimensionaalista apua Summon-loitsun muodossa. Toimisi tietysti varmaan paremmin jos ensin testaisi onko ovi teljetty sisäpuolelta. Köh, noloa.
Noh, onneksi sisällä olevat vartijat eivät olleet ihan sitä välkyintä sakkia ja kun ovi saatiin feikatulla orjakuljetuksella avautumaan, kiiteltiin vieraanvaraisuudesta heti ensitekona palopommilla naamaan. Palava jätti onnistui murskaamaan mukana olleen hiisisoturin suden ennen kuolemaansa, paljastaen takaansa ainakin toisen mokoman joten vihreät taikariimut sykähtivät näkyviin tiimin maagin käsissä ja todellisuus repeytyi riipivällä äänellä oviaukon tienoilla kun suuren tursaan lonkerot alkoivat villisti puskea sisään maailmaamme, sen suuri keltainen triangelin tavoin soiva silmä seuraten pian perästä.

Ei tietysti yksi mitään, mutta kun se tuo kavereita alkaa tulla ongelmia. Takakäytävälle repeytyi vastaavankaltainen aukko, leikaten tiimin pakotien ja jumittaen heidät hirvitysten väliin kun fyysisiksi kappaleiksi tiivistyvät salamat alkoivat kierrellä seiniä pitkin mustan savun puskiessa toisesta repeämästä, peittäen hieman keskustaa dominoivan todella kirkkaan valopisteen. Noh, kaikki olisi varmaan hyvin jos tuo valopallo ei ottaisi hallintaansa tiimin toista maagia, alkuperäinen tursas riehuisi ympäriinsä mätkien kaikkea lähelle tulevaa ja liuottaen kutsujansa jalkojen alta kiveä kuin märkää sementtiä, saaden tämän jumittumaan lähes polviaan myöten käytävän pohjaan, takaa käytävästä salaoven takaa ei ilmestyisi erittäin kyrpiintynyttä raakalaismaagia melun hälyttämän karjumaan "kuka perkele mölyää minun saleissani?" jäätaikoineen tai ainoa pakotie ei olisi kohti tuntematonta aluetta täynnä karjuvan maagin komentoja kohti juoksevia raakalaisia. Öh öy.

Melkoista rytyytystä myöhemmin on Kertsidunskun kronikoihin kirjattava jälleen TPK, vaikka suurin osa sankareistamme oikeasti vain pyörryksissä olikin, mutta mitäpähän voisi kuvitella noin d3:ssa päivässä tapahtuvan sellaisten kaverusten luona, jotka kovasti mielellään keskustelevat pitäisikö ne keittää ensin vai istua päälle ja keittää sitten...
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 09, 2014, 05:02:46 kirjoittanut Sherrypie »

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 8.7. Fii foo fum!
« Vastaus #35 : Heinäkuu 17, 2014, 13:43:02 »
15.7. Kaupparatsun jäljillä

Homeperseensuon pohjoispuolen hämärät hiipparit ja potentiaalinen metsässä lojuva hopia kiinnosti jälleen ja tiimi suuntasikin läpi maaseudun kadonneen laukkuryssä Tergulin perässä, tällä kertaa sen ihmeemmin pysähtelemättä jutustelemaan viljelijöitten kanssa tahi keskittymättä Uuden Hiidensalmen satamassa lastaavaan pienehköön venäläiseen kauppalaivaan, joka oli matkalla hyvin kauas pohjoiseen lastinaan tarvikkeita eristäytyneelle tutkimusasemalle.

Itse matka sujui melkoisen rauhaisasti Hirtetyn miehen puulle asti, jossa kiinnostuneet seikkailijat koputtelivat ja sörkkivät itse puuta tiimin akateemikko von Kraumin keräillessä talteen sen alla kasvavia verenpunaisia kukkia, väittäen niitä jonkinlaisiksi alkeemisiksi reagenteiksi. Seuraavaksi lähdettiin kohti koilista kukkulalle, jossa oletettiin olevan suuren pääkalloa muistuttavan maamerkkikiven. Lo and behold, siellähän se olikin hetkoisen etsiskelyn jälkeen. Kuin kirveellä veistellyn tuntuinen, huoneen kokoinen pääkalloa muistuttava lohkare, jonka takaa lähti puolen tusinaa epäilyttävästi nikamalta näyttävää murikkaa. Paikallinen asukas tuntui kuitenkin häiriintyvän ahkerasta tutkimustyöstä ja hetkeä myöhemmin tunsi muuan huono-onninen seikkailija maan hieman allaan järisevän. Hän pysähtyi paikoilleen odottamaan tarkkaillen, mutta maa pettikin hänen altaan ja hän humahti lanteitaan myöten maan sisään, missä jokin piikkimäinen ja monijalkainen pyrki vetämään häntä mukanaan. Ei päässyt ylös itse eikä avuksi heitetyllä köydellä, vaan vasta toverin juostessa paikalle ja kiskaistessa hänet kunnolla ylös nähtiin kuinka suuri, koiran kokoinen musta kuoriainen oli tarttunut häntä jalasta joka oli nyt jo alkanut savuamaan syövyttävien vatsanesteitten ryöpyttyä sen päälle. Kun apuun rynnännyt seikkailijakin sai tuta biologisen sodankäynnin kauhut, päätti loppuryhmä suorittaa nopean ja kunniakkaan taktisen vetäytymisen takaisin hirttopuulle.

Sieltä ennenpitkää metsässä hortoillen löydettiin samalle lammenpahaselle, jonka joskus hohtavankin väitettiin ja löydettiin parin kolmen ihmisen jäänteet kaluttuine luineen ja hajotettuine tavaroineen. Huhutuista hopearahoista ei ollut jälkeäkään, mutta paikalla nököttävä kivipaasi omituisine raapustuksineen oli riittävän kiinnostusta herättävä että von Kraum valjasti mystiset voimansa selvittääkseen sen arvoituksen. Tuntia myöhemmin tuo hajotettu teksti alkoi tuntua järkevältä ja kirjaimet "TUDAZ TUZ" ilmestyivät häneen eteensä, kääntyen hänen taikuuden kyllästämässä mielessään muotoon "tieto valaisee". Selittäessään tätä käännöstä muulle tiimille, kuulivat kaikki jyrisevän äänen kiven raahatessa kiveä vasten kun tuo nimenomainen kivipaasi alkoi liukua taaksepäin, paljastaen hädintuskin miehen mentävän reiän maaperässä. Alas johtivat metalliset kädensijat, jotka hetken päästä vaihtuivat kivisiin kierreportaisiin, joitten alapäässä avautui ambientisti kaikkialta valaistu eteinen, jossa vanhat tapetit ja puulaudoitusten jäänteet paljastivat altaan kallioseinät. Tiimin suolla kasvanut sosiaalisesti kyvytön barbaari juoksi oppipoikansa kanssa edellä, remuten läpi roskien ja lattialta löytyneitten luurankojen, kohti toisessa huoneessa ollutta kirkkaasta metallista tehtyä arkkua, jonka kahvoja yhä parit resuiset luurangot puristivat ja jonka ympäri kulki useita ketjunpätkiä ja munalukkoja. Arkku osoittautui uskomattoman painavaksi, suorastaan liikuttelukelvottomaksi, ja sylki päälle kipinäsateen kun sitä yritti tiirikoida. Jättäen hetkeksi arkun omilleen, kaksikko kurkisti viereiseen sivuhuoneeseen, jossa vaikutti olevan uima-allas joka hohti samalla tavalla kevyen sinisenä kuin ylempänä ollut lampi ja jonka pohjassa makasi jokin luurangon näköinen. Samalla varjoissa liikahti jokin.

Oppipojan pitäessä päälle karannutta ahdistelevan lähelle käyvää varjoa kiireellisenä, hyppäsi suobarbaari altaaseen pilkkomaan raivokkaasti tuota luukasaa ja heitteli siitä osia ylös, napatakseen ne mukaansa kaksikon vetäytyessä takaisin muitten luo. Tällä välin loput tiimistä, joka hengasi portaikossa, kuunteli kiinnostuneena hetken välein toistuvaa sivukäytävästä huudeltua "Menkää pois! Olen vapauttanut kauhuja, Neidon tähden, mitä olenkaan tehnyt? Menkää pois!"-viestiä. Pientä rendevouzta myöhemmin koko joukko saapui arkkuhuoneeseen pohdiskelemaan asiaa ja tutkimaan tilannetta. Edessäpäin avautuvan oven takaa paljastui vain pimeyttä, jota soihdunvalokaan ei läpäissyt, huoneen kuolleilla oli romumetallia lähemmäs sata kiloa ja arkku ei vain tahtonut aueta. Mokoma käsityön mestarinäyte oli ihan tyytyväinen elämäänsä ja sokaisi von Kraumin silmiin osuneella kipinäsateella kenties pysyvästi. Maagin toivuttua tätä avustettiin vieressä lukien valmistelemaan interdimensionaalista tukijoukkoaan suoraan arkun sisään ja vaikka itse loitsun teko ongelmista huolimatta onnistuikin, ei se ihan suunnitellusti mennyt suuren verimäisen nestemassan pursuessa huoneeseen arkun lukon kautta. Massa tarttui läheisiin kuolleisiin, luoden näille omasta pulputtavasta olemuksestaan hyytelömäiset korvikekehot ja muodosti näille käsiin suuret kirkuvan keltaiset pistimet kuin groteskeilla ampiaishybrideillä. Von Kraum komensi tuon hirvityksen avaamaan arkun, mutta vaikka se parhaansa yrittäen moukaroi ja kolisteli arkun ympärillä, ei tuohon lujaan säilytysastiaan ollut jäänyt naarmuakaan muutaman minuutin ponnistelun jälkeen kun von Kraum tunsi mielessään kontrollinsa hiipuvan hiljalleen ja pakitti muitten luo sokeasti kompuroiden.

Toisella puolen ovea vahtimies Florian huomasi jotain liikettä aiemmin melunneessa sivukäytävässä. Silmäkulmastaan hän näki kaksi nurkalla kyyristelevää ohuen ohutta hahmoa, kuin henkiin heränneitä rautalankamalleja pienistä vyötärönkorkuisista humanoideista otuksista. Langanlaihoja ja iholtaan piikikkäitä kuin ruusut, kasvoiltaan rumia kuin lörpähtäneet tummanharmaat pikkulapset, nuo hahmot lähtivät hiipimään kohti. Vahti astahti eteenpäin ja heilautti kättään tuttavallisen oloisesti, saaden hahmot säpsähtämään ja kiskaisemaan juoksutahtia päälle. Vahti syöksähti kohti ulos vievää portaikkoa aseensa vetäen samalla kun muukalaisten parivaljakko katosi näkyvistä vain iskeäkseen ovensuulla hengannutta suobarbaaria selkään, iskien tämän brutaalisti maihin ja iskeytyen itsekin tieltä sokean von Kraumin juostessa äänten hälyttämänä heidän lävitseen kohti eteishuonetta ja tietä ulos. Tilanne tuntui hajoavan joka suuntaan Florianin napatessa sokeaa von Kraumia hihasta kohti portaita ja juostessa itse kovempaa ulos kun barbaari makasi tajuttomana maissa piestävänä ja tämän oppipoika syöksyi syvemmälle sivukäytäviin tikku-ukkojen tehdessä mitä tahtoivat. Von Kraumin kompuroidessa näkemättä eteenpäin ilmestyi kuin tyhjästä hänen eteensä jokin hiljaa kikatteleva joukko käsiä jotka tuupasivat hänet alas portaita, syösten hänet kuolemaansa. Sivukäytävään juossut soturinalku tajusi juosseensa umpikujaan, huoneeseen joka oli täynnä jousia ja nuolia, ja käännähti kannoillaan palatakseen äskeiseen tilaan. Kuullessaan taistelun äänet portaikosta hän jatkoi matkaansa syvemmälle rakennelmaan, juosten päätäpahkaa pimeään oveen ja pudotessaan äkkiä alas tunsi vain terävän kivun katkenneessa jalassaan ennenkuin suloinen pimeys otti hänen tajuntansa haltuunsa.

Taistelukentällä suon mies sai äkisti tajuntansa takaisin ja huomasi pikkupirujen pieksävän von Kraumin liikkumatonta ruumista portaissa, jonne hän vammoistaan huolimatta rynnisti kuin hurjistunut sarvikuono yllättyneitten vihollistensa kimppuun. Tai no, on hankala olla yllättynyt kun vastustajasi ilmoittaa olemassaolostaan kauan ennenkuin lähtee edes liikkeelle. Yllättävämpää oli varmaankin barbaarin avausliike taistelussa, joka siis oli kompastua von Kraumin raatoon ja halkaista kallonsa kovaan kiviportaaseen.

Hetkeä myöhemmin paikalle eksyneet von Kraumin veljeskatraan loput pojat lähtevät Florianin ohjaamina hakemaan ylös veljensä ruumista, loitsukirjaa ja kasattuja romumetallin paloja, unohtamatta tyylikästä villisian muotoon taottua nuijaa joka roskan seasta löytyi. Ei edes ruosteessa, mokoma. Ryhmä tutkaisee hieman eteenpäin pimentyneitä tiloja ja heittohaalla naaraamalla mitoittaa suurinpiirtein edessä olevan lyhyen käytävän ja sen keskellä olevan kuopan, jonka pimeyteen yksi mies laskeutuu tutkimaan paikkoja ja löytää aiemmin tajuttomuuteen pudonneen solttupojan, joka on katkaissut jalkansa ikävän näköisesti laskeutuessaan. Haavoittuneet saatetaan ylös lepäilemään ja muutkin väsyneet asettuvat pötkölleen yöksi.

Miten lie jatkuu ekspeditio, selvinnee ehkä ensi viikolla...

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
22.7. Pohdintaa pimeässä

Viime seikkailuista jatkaen, tiimi puski jälleen hohtavan lammen alaisiin tiloihin. Viime kerrasta oppineena päätettiin keskittyä vastaantulleitten harmahtavien pikku tikku-ukkojen tuhoamiseen ennenkuin ne pääsisivät selustaan, mutta sen sijaan päädyttiinkin tutkimaan keittotilat sisältänyttä asevarastoa kymmenine jousineen ja varsijousineen ja ylitsepursuavine ammustynnyreineen. Matkalla sinne selvitettiin käytävästä huutavan varoituksen salaisuuskin, sillä yksi viidestä veden turmelemasta maalauksesta (jotka saivat vielä vähän mukana henganneen Eetu-pojan talikostakin) tuntui reagoivan nauhoitetulla huudolla ihmisten paikallaoloon paikan tietyissä käytävissä. Etsityt tikku-ukot eivät olleet missään.

Kunnes niitten nähtiin hiiviskelevän taaempana käytävällä. Hetken ämpimisen jälkeen rynnättiin heitä teräksellä kohtaamaan, mutta mokomat olivat kadonneet kuin ilmaan. Kunnes iskivät seuraavassa huoneessa selkään. Tiimin jumittaessa ja kompastellessa toisiinsa ahtaassa oviaukossa piikikkäitten pikkupirujen pomppiessa paikasta toiseen kuin jollain kierolla teleporttitekniikalla, tilanne näytti hetken karulta kunnes hyvin asemoidut talikonlyönnit ja naamaan suunnatut vihaiset potkut mursivat mokomien pikku maanvaivojen otteen elämästä ja heidän rikotut ruumiinsa pikaisesti sulivat mustemaisiksi läiskiksi ennen höyrystymistään pois. Taskupappi Thorn oli tuntenut kantamansa Hopeisen Lyhdyn kuumentuneen otusten läheisyydessä ja nyt, maistettuaan jälleen toispuoleisen verta heiluessaan valkohehkuisena taistelussa, se oli täysin raivona. Miekan tavallisesti rauhallisen vinoileva asenne muuttui murhanhimoiseksi, vaatien Thornia välittömästi tuhoamaan huoneen keskellä möllöttävän metalliarkun, sen joka aiemmin oli osoittautunut täysin haavoittumattomaksi, huutaen jotain "tvorneista" ja polttaen jo melkein kantajansa kättä. Thorn ryntäsi arkun luo ja kaikin voimin moukaroi minuutin tahi toisenkin, piesten valkohehkuista miekkaansa metallisiin ketjuihin, saaden aikaan repivän äänen ja melkoisen kipinäsateen, joka porasi sormen mentäviä reikiä hänen vaatteisiinsa.

Adrenaliinitasojen laskeutuessa yksi lenkki arkkua ympäröivissä ketjuissa oli lähes haljennut ja Hopeinen Lyhty hiljentynyt. Ei kommentointia, ei oikeamielistä vihaa, ei mitään. Vain viimeinen komento "tuhoa!".

Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä ja ainoa tie kulki kohti läpitunkematonta pimeyttä, jota ei lampun valo läpäissyt. Tiedossa oli sieltä löytyvä ansakuoppa, joten tarvittiin ylitystyökalu. Ulkopuolelta metsistä saatiin rakennettua kapea kahdeksan jalan silta viiden jalan kuoppaa varten ja sen tuollapuolen oltaisiin jälleen tuntemattoman äärellä. Entinen merirosvo ja sotilas tunnustelutalikolla aseistautuneina puskivat rajaa eteenpäin, koputellen seinien etäisyyksiä ja lattian kestoa. Lähes heti ensimmäisen kuopan jälkeen mutkan takaa ontto kumina kertoi toisesta, luukulla peitetystä kuopasta, joka esti sen vieressä olleen suljetun oven näppärän käsittelyn. Never fear, sillä vastaus löytyi kyllä oman työkalutaikurin setistä: suurennusloitsulla saatiin jumitettua luukun mekanismit niin, että se kesti miehen painon kun tämä paikallisti oven takana olevan salvan, nosti sen tikarilla pois ja rysäytti oven sisään. Läpäisemätön pimeys ei poistunut vieläkään, mutta mukaan tulivat kauhea kuoleman ja paskan löyhkä ja pimeästä kuuluva kahleitten kolina, unohtamatta sen kanssa tulevaa eläimellistä murinaa. Etumies ajatteli nopeasti ja viskasi aiemmin ansastetun jäniksenpojan pimeään, kuullen vetisen maiskauksen lihan repeytyessä jonkin saatua siitä otteen.

Vaikka hämäys itsessään olisikin ostanut aikaa tiedustelijalle, oli tällä muita aikeita ja tuo brittiläinen hurjimus syöksyikin ääntä kohti pimeässä murha mielessään. Viereen putosi jostain jokin kikatteleva otus ja rähinä potkaistiin päälle. Imperialistipiraatti mätkäisi uuden tulijan menemään hurjalla kämmenlyönnillä ja huokaisten loppuryhmä ryntäsi auttamaan riskialtista kuumapäätään ja vaikka yksi kilpimies nappasikin potkusta leukaansa ja kaatui hetkeksi maihin, muuten tilanne hoitui nopealla ja armottomalla miekkatyöllä rauhoittaen huoneen myöhempää tutkintaa varten. Ensin piti tuottaa toinen silta toista kuoppaa varten, koska suurennusloitsu loppuisi pian.

Toisen tuotto sujui lähes ongelmitta, mitä nyt jokin suurehko tummapukuinen(turkkinen?) keltasilmäinen tarkkailija havaittiin ennen ongelmien syntymistä metsästä ja tiimi vetäytyi alas hoitamaan sidontatyön loppuun. Toisen sillan avulla päästiin puskemaan syvemmälle murtuneeseen rakennukseen. Vahalla suljettuja ovia sulkemassa myrkyllistä kaasua pimeässä, pieni punahehkuinen hauta-alttari pimeyden takana, alkemistin varasto, tuhoutunut työtila suuren riimuympyrän kanssa murtuneessa huoneessa, entisen herran (vai apokalypsiselviytyjän?) kuivahtanut raato säästettyine päiväkirjoineen ja pelastettuine laboratoriotarvikkeineen... Mesta alkoi näyttää tutkitulta. Suurin osa teksteistä oli täysin lukukelvottomia, hyvä ettei suoraan tomuksi murskaantuvia, mutta jotkin kääröt ja kirjat tarjosivat paljonkin hajua tapahtumiin.

Alttarihuone, jonka hyllyt käsittelivät vainajien hoitoa, sielun siirtymistä eteenpäin, rukouksia... ja Malleus Maleficarumin kappale päällekkäisistä maailmoista.

Päiväkirjamerkinnät, jotka kertovat enolta saadusta "mystisestä lahjasta", kirkkaasta metalliarkusta, jonka saapumisen jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen.

Akolyyteistä, jotka kuolivat niitten puskettua läpi tälle puolelle.

"Tvorneista", pikku demoneista jotka estivät alkemistia pääsemästä pakoon ja pakottivat hänet linnoittautumaan omaan varalaboratorioonsa.

"Loroxista", arkun varsinaisesta asukkaasta ja ongelmien todellisesta lähteestä.

Noh, toistaiseksi kaikki vaikutti olevan hyvin jos arkkua, jonka itsesulkujärjestelmä oli ilmeisesti lauennut, ei avattaisi. Päiväkirjan välistä putosi myös avain, ilmeisesti siitä samasta kirkkaasta metallista tehty ja lähes täysin painoton, jonka Thorn poimi talteen. Vaikka arkun lyömisestä olikin jo pari päivää eikä Hopeinen Lyhty vieläkään ollut palannut täyteen vireyteensä, sen ja avaimen välillä oli tunnettavissa veitsellä leikattavan tiheää vihamielisyyttä. "Sinun on löydettävä tapa tuhota tuo arkku, poikaseni. Pian".

Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä ettei täällä olisi juuri nyt paljoa muuta tehtävää ja ruoka alkoi olla loppumaan päin, joten usean alkemistisen kirjan, tekstinjäänteen, säkillisen pelastettuja irtosivuja sekalaisista kirjoista, säkillisen tuhottuja maalauksia, pienen rahakirstun ja satojen nuolten säkkien kanssa alkoi hidas marssi Uudelle Hiidensalmelle. Matkalla osui vastaan joukko iloisia metsämiehiä, jotka osoittautuivat väkivaltaan valmiiksi rosvoiksi jotka saivat kuninkaallisesti turpiinsa mutta tiimin velho saattoi menettää kävelykykynsä lähikuukausiksi. Noh, onpahan jotain vietävää sheriffille ennenkuin alettiin metsästää kaikenlaisia noitia, oppineita, taidekauppiaita ja kirkon kirjastotätejä joille kaupata mukaan raahattu kama.

*****

Hmmh, kiitettävä määrä ekspaa, varoja myöhempiin operaatioihin, mahdollinen tukikohta, rosvojoukko vähemmän, paljon hyödyllistä kirjallisuutta, hakua odottava laboratorion alku, prestiisiä kirkolta (diggaavat kun porukka raahaa niille ilmaisia arkeologisia artefakteja) ja mitähän vielä. Eikä edes hahmokuolemia. This smells like success, humm.

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 22.7. Pohdintaa pimeässä
« Vastaus #37 : Heinäkuu 30, 2014, 11:15:40 »
29.7. Sarjatuliseikkailijat

Viikon setti hyppii paikasta toiseen kuin pupunpoikanen steroideissa. Tiimi ensin sotapoika Florianin opastamana käy tsekkaamassa yhteistyöhaluisen bandiittivanki Rufuksen neuvojen mukaan hetki takaperin napatun joukkion piilopaikkaa ja löytääkin pienen torpan, jossa ritari Johannilta meinaa katketa jalka pakoon päässeitten rosmojen asettamaan "vitut sulle ja näkemiin"-karhunrautaan mutta säärisuoja pelastaa pahimmilta luunmurtumilta. Talo osoittautuu lähes tyhjäksi, sellaiseksi josta pari miestä on vienyt mitä irti on saanut. Seuraavana päivänä käydään vielä kokemassa josko joukkion vähän matkan päähän Homeperseensuon puolelle haudattu ryöstösaalis olisi paikalla, mutta kostean rämminnän kestettyä koko päivän todetaan ettei sieltä mitään ilman maamerkkejä löydy tai jos löytyykin, ovat pakoon päässeet ryövärit varmaan jo vieneet sen mennessään. Mukaan lähtenyt apulaissheriffi on kuitenkin tyytyväinen itse päätietoon eli bandiittien hajotukseen ja antaa sovitun pikku vaivanpalkan tiimille Uudella Hiidensalmella.

Saatuaan hieman taskunpohjallisia, sankarimme suuntaavat takaisin. Mökki tutkaistaan läpi ja ruokaa napataan kyytiin ennenkuin lähdetään perinpohjin selaamaan hohtavan lammen alaista labraa kuntoon. Veli Laardin tulenhehkuisella oratoriolla uimahallihuoneen haamu saadaan pysymään poissa tieltä sen verran, että hänen oletettu ruumiinsa saadaan kerättyä altaan pohjalta säkkiin ja kuljetettua syvemmältä löytyneelle alttarille, jossa se mureneekin tuhkaksi saman tien. Niin tekevät muutamat muutkin raadot rakennuksessa ja tarkistaessa tuo varjomainen olento on poistunut näkyvistä, joten päättelyn voinee todeta menneen oikein ainakin jossain kohtaa ja kellari on nyt siivousta vaille käyttöön otettavassa kunnossa.

Logistisen säädön seassa Pikku Ponini - Ystävyyden taikaa -tavernassa aiheutti naurunremakkaa ja hämmennystä ylhäisesti puettu keikari, Fondleroy Addleton, joka seisoi pöydällä ja selitteli suureen ääneen kuinka hän marssisi Mustaan metsään Rakkauden tornille herättämään prinsessa Päivikin ikuisesta unestaan ja ryhtyisi kuninkaaksi täältä Mustalle merelle asti, sillä pian suuri Duvan'Kun valtakunta olisi jälleen nouseva hänen hallinnassaan. Jokusta naamapalmua ja joukkoa tarkentavia kysymyksiä myöhemmin, seuraavana aamuna nelisen seikkailijaa, viitisen innokasta kylän poikaa ja herra Addleton suuntasivat tietä pohjoiseen, kohti Finnsmouthia jossa he lepäisivät ennen itse metsään tunkeutumista. Ympäriinsä kyseleminen ei antanut erityisemmin tietoja niin kylällä kuin Synkeän Syväläisen juottolassakaan, ihmisten ollessa yhä yhtä juroja ja kyräileviä ksenofoobeja kuin aiemminkin. Osaa oman elämänsä sankareistamme alkoi ahdistaa ajatus ylläpidosta maksamisesta näinkin lempeän vastaanoton kylässä ja he pistivätkin telttaa pystyyn kylän laitamille. Yöllä, kun vahtimies huomasi tummanpuhuvien, hidasliikkeisten ihmishahmojen pimeässä seisten hiljaa sulkevan rinkiä heidät leirinsä ympärillä ja lähestyvän verkkaan kelmeine silmineen, mieli muuttui kummasti Syväläisessä yöpymisen kannalle ja sinne vedettiinkin melkoista munaravia. Vähäpuheinen, harteikas isäntä olikin valmiina odottelemassa lasia puhdistellen ja osoitti kolmikolle huoneen, jonka ikkunasta he pystyivät vielä kuikkimaan heitä seurannutta väkijoukkoa joka seisoi heidän ikkunansa alla liikkumatta ylös katsellen.

Enemmän tai vähemmän kauhuissaan täristyn yön jäljiltä joukko polkaisi liikkeelle mahdollisimman pian ulos kylästä itään kohti Mustaa metsää, jonka reunalla mukaan tarttuneet viisi nuorukaista alkoivat yhtäkkiä muistella miten lehmien poikimista pitäisi vahtia ja peltotöissäkin tarvittaisiin käsiä ja esittivät noin jokaisen saatavilla olevan tekosyyn olla menemättä Mustaan metsään. Fondleroy, joka aiemmin oli tiimin papille avautunutkin epäilyksistään alaistensa saamattomuudesta, huuteli pelkureiden perään kun Päivikin perään huokailultaan ehti, mutta pojat olivat siihen mennessä jo kaukana ja matka jatkui puolella osastolla. "Mutta eipä tuo haittaa, eihän täällä mitään vaarallista olekaan! Menemme vain Rakkauden tornille, te suojaatte minua ja minä juoksen avaamaan ovet. Easy piecey" herra Addleton korjasi perään, mutta epäilyksen siemenet alkoivat hiljalleen kukkimaan ja jonkin matkaa syvemmälle metsään, jonka vihertävässä pimeydessä herra Addleton oli suunnistanut vihreän kristalliavaimenperäsydämensä kanssa, tiimin maagi Edmund alkoi saada tarpeekseen tuosta pömpöösistä sekopäästä. Vaikka joukon leipäpappi olikin täysin tuon nopeapuheisen romantikon lumoissa, lupaillen varmistavansa hänen nousunsa kuninkuuteen, muilla alkoi hiljaksiin käydä luonnonvastaiseksi seurata traagista hölmöä, tai heidän mukaansa "jotain haltioitten lumoamaa jannua joka on johdattamassa meitä varmaan kuolemaan tai ainakin väijytykseen", ja metsän kiemurtelevissa syövereissä Edmund lataa uniloitsulla niin herrasmiesseikkailijaa ja tulevaa kuningasta kuin tämän jalkoja nuoleskelevaa pappismiestäkin takaraivoon, pudottaen molemmat tuhisemaan metsänpohjalle. Tiimi nuohoaa tältä hevosen, laukut, pussin helmiä ja tämän kaulallaan kantaman pronssisen avaimen vihreällä sydänkristalliperällä, pussiin kopattuna ja iholla koskematta. Paranoideja kavereita, I wonder why.

Mahdollisimman pian joskin ilman kunnollista suunnistustapaa, kolme sankaria pikamarssii Mustassa metsässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, väistellen metsässä liikkuvia ääniä, heitellen karhuille makupaloja, eksyen yhä pahemmin ja ennen pitkää kuukahdellen väsymykseen veden käydessä vähiin ja kilometrien kasvaessa alla. Jossain vaiheessa alkaa jo tuntua siltä kuin metsän pimeydessä vastaantulevat kiviset patsaatkin olisivat jotain eläviä hyökkääjiä, tai ainakin sellaisia joskus olleet. Toivo alkoi hiljakseen olla hiipumassa, kun yläpuolen oksista alkoi kuulua jutustelua hieman raakkuvalla äänellä, kysellen ketähän vieraat mahtoivat olla ja minne lie menossa, tyhmät. Osoittautui että kyseessä oli hämmentävästi puhumaan kykenevä varis, joka esitteli itsensä Varikseksi, ja joka oli valmis viemään kolmikon tapaamaan Maenaeta, jos nämä maksaisivat tälle ja niin syntyi neljän helmen sopimus. Varis vei joukkion, joka lähes kuuli jo jostain metsän syvyyksistä raivostuneen Fondleroyn kiroamisen, metsän halki suurehkolle aukealle, jonka keskellä kohoavaa matalaa ruohokukkulaa reunustivat kuusi suoraa, suurta kuusta ja jonka keskellä kohosi sisäänpäin kaartuvien kivien muodostama hajonnut kehä jota ympäröi ehkä tusina pientä rakennelmaa. Muutama nuori mies hädin tuskin mitään peittävissä pyyhkeissään nojaili rennosti seinään vertaillen hauiksiaan. Varis sai helmensä ja heittää hulautti ne kurkustaan alas, kehuskellen hyvää makua ja neuvoen joukkoa eteenpäin samalla itse Edmundin olalla istuskellen.

Varis selitteli hieman aukean asujaimistoa, vanhaa papitar Maenaeta, tämän oppilasta Mishpatia ("hää o se ikävä") ja Raakelia ("kaaneinta olentoa jota Mua piälläsä kantaa, jos ois varis nii sanoisin etten parempaa hööhenpeitettä oo kuunaan nähnä") sekä muutamia vartijoita, joitten pääasiallinen puuha tuntuu olevan aurinkoöljyn levitys 0.1% rasvaa sisältäville vatsalihaksilleen. Raakel osoittautui melko pisteliääksi vanhemmaksi naiseksi, joka hoiti ruokapuolta pyhätössä, kun taas Mishpat vaikutti lähes millä tahansa kauneuden maallisella mittarilla lähestulkoon enkeliltä ja erityisesti muuan tiimin upsalalaisvelho vaikutti suorastaan korviaan myöten punastuneelta neitokaisen läheisyydessä, jota muuten oli tarjolla lisää erityisesti iltapalan merkeissä. Call me, sweetie~

Viereisen järven rannalla vanha nainen, jota kaikki aukiolla asuvat tuntuivat kasuaalin kohteliaasti suuresti kunnioittavan, peseskeli jotain kankaita tiimin tullessa hälle kohteliaasti jutustelemaan. Osoittautui, että Maenae, hento ja varmaan lähemmäs sata vuotta vanha rouva oli todella pääasiallinen papitar täällä Oraakkelin välikappaleena ja sangen puhevalmis elämänfilosofioista keskustelija. Myös sangen tarkka ihmistuntija tai jotain enemmän, sillä hän pystyi lähes välittömästi havainnoimaan tiimin varastamat tavarat, identifioimaan heidän seuraamansa herran Fondleroyksi ja yhdistelemään muitakin lankoja päässään melkoista tahtia. Unohtamatta sankarisaavutukseen verrattavaa syyllistämistä, jossa hän vain pyytämällä sai (pelaajahahmot!) eroamaan varastetuista kalleuksistaan ja lahjoittamaan ne illan palvontamenoihin (siellä meni muutaman tonnin edestä helmiä ja oletetusti merkityksellisen mystinen avain, joka tuntui kyrsivän papitarta erityisesti). Joka tapauksessa, vaikutti siltä että Oraakkelin pyhättö pyöritti täällä omaa pientä showtaan pyhiinvaeltajille ja vastausten etsijöille lahjoituksia ja avustavia toimia vastaan ja tällä hetkellä Maenaella oli muuan huolenaihe johon hän tarvitsisi ylimääräisiä käsiä. Hän oli jonkin aikaa jo seuraillut hieman pohjoisempana metsässä muuan pienten metsänhenkien toimia ja oli vakuuttunut siitä, että jokin oli ohjaamassa heitä harhaan väärille teille. Sathrena-niminen nuori nainen tovereineen oli kadonnut samaan suuntaan ja Maenaeta kiinnostaisi kovasti tietää mitä heille oli tapahtunut. Ja kolmikkohan auttaisi häntä tässä, vai kuinka...?

Maenae pyysi heitä lupaamaan auttavansa häntä ja vastauksen kuuluessa Edmund huomasi pienen valkean pilkahduksen vanhan naisen silmäkulmassa äkillisen päänsäryn iskiessä hänen henkisiä puolustuksiaan vastaan. Ajettuaan nopeasti tungettelevan tunteen pois, hän huomasi kahden toverinsa välittömästi harkitsevan innoissaan ongelmapesäkkeen tarkastamista. "Oh bugger."

Kolmikko suuntasi seuraavana päivänä levättyään metsän hirveyksien jäljiltä takaisin Uutta Hiidensalmea kohden, hankkimaan tarvikkeita ja apuvoimia. Heitä lähti opastamaan kaunis Mishpat, joka oli puheliaana naisena kertoillut heille myös hieman enemmän taustoja samalla vaivalla, kuten metsässä suunnistuksen salaisuuden olevan "päämääränsä tietämisessä" tai Maenaen taustasta Punaisenmeren paholaisena tunnettuna kansantaruihinkin yltäneenä sankarittarena joka myöhemmin hylkäsi väkivallan ja omistautui Oraakkelin Totuudelle ja filantropialle. Laidalla hän vilkutti näkemiin ja jätti kolmikon, rakkauteensa langenneen ruotsalaisen lievistä vastusteluista huolimatta, omien valmistelujensa ääreen ja katosi jälleen metsään.

"Kraa. Sit mennään, äijät. E ois kestänykkää tota komentelijaa enempää. Ei yhtään niinku mu herkkä Raakel. Oh, mik naaras."

Kolme miestä ja varis tallustivat peltojen halki kylään.

****

We-hell, johtopuolella selattiin yhtäaikaa noin viittä eri seikkailumatskua ja pelaajapuolella elettiin suuren paranoian aikoja :D "Finnsmouth: rauhallinen rantaresortti, stay for a while, stay for ever". Huvittavintahan tuossa oli kuitenkin tuo päiväkaupalla metsässä harhailu arvokkaitten kamojen kanssa ja sitten niitten kokonaisvaltainen luovutus pyhätölle, heh.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 31, 2014, 00:13:06 kirjoittanut Sherrypie »

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
12.8. Tukinmurhaajan jäljillä

Uudella Hiidensalmella pöhistiin jälleen, uutta ekspeditioa Mustan metsän syövereihin kasailtiin jo oraakkeli Maenaen kompulsoimien Johanneksen ja Fredrikin toimesta. Pitkällisen säädön jälkeen (kahdeksan pelaajaa aiheuttaa melkoista kitkaa alkutoimissa) suurehko joukkio lähti matkaan pohjoista kohti, piesten matkalla pienen sangen syvälle länteen asti saapuneen susimiesten joukon alivoimaisten maalaismatkalaisten kimpusta. Itäiset metsät kaikuivat yössä kaukaisesta ulvonnasta, kun joukkiot erosivat yötä myöten tiimin hoidettua matkalaisten haavoja parhaansa mukaan.

Finnsmouthista järven yli kaikui seuraavan päivän marssin jälkeen kaukaista laulua, joka jätettiin omaan arvoonsa metsän kohotessa väsyneitten kulkijoitten edessä kaikessa karmivassa komeudessaan. Aamunkoitteessa Oraakkelin aukiolla asustellut Sportacus, tuo kaikkien urheilijoitten sankari, muisteli Variksen kanssa miten metsässä suunnistaminen sydämellä oikein menikään ja johdatti tiimin tyylikkäästi harhaan. Peuralaumaa, Variksen lahjontaa, Sportacuksen ja peurauroon välistä painimatsia (vinkkinä viisaille: jos ei halua irtonaisia hampaita ja potkua rintakehään, peurauroon kanssa painiminen ei välttämättä ole hyvä idea) ja yötämyöten marssittua keijutaipaletta myöhemmin päästiin kuitenkin Variksen opastamana Oraakkelin luo.

Seuraavana päivänä Maenae selitti hieman enemmän kukkuloitten iloisesta metsänväestä, joka oli ryhtynyt pahantekoon, liittyen kenties hänen näyissä havaitsemaansa "ulkomaailmalliseen kylmyyteen" ja kaunis Mishpat antoi Fredrikille ketokukista tekemänsä käsivarsikoristeen lounaalla ennenkuin urheat tutkijat lähtisivät etsimään kadonneen retkikunnan jälkiä ja mahdollista ongelmien lähdettä. Varis vaikutti haluttomalta johdattamaan tiimiä perille ilmankiiltäviä namuja, kuten nyt vaikka jalokiviä, mutta Maenaen epäilevä katse muutti tämän asennetta melkoisen haipakkaan.

Paria lupsakkaa mustakarhua lukuunottamatta matka ongelmien lähteille sujui helposti, mutta siellä normaalisti kärkevä Variskin vakavoitui hetkeksi nähdessään tapetut puut, kuivuneet ja näivettyneet sekä läpensä reikäiset. Kasvisto tuntui kuolevan vain pahemmin ja kokonaisvaltaisemmin kun lähestyttiin halkeillutta kukkulankylkeä jossa metsänväki kuulemanmukaan asui, puhumattakaan suuaukolta löytyvästä hennon vihertävästi hohtavasta usvasta, joka maata myöten tuntui käärmeen lailla luikertelevan lähes kituneen oloisesti vääntyilleitten ja maasta kohoilleitten puunjuurten seassa... usvasta joka näemmä hiljalleen näivetti siihen asetettuja terveitäkin oksia.

Puolet joukoista jäi maan päälle pitämään turvapaikkaa hurjimpien puskiessa usvaisia portaita alas pimeään. Paikka vaikutti pehmeälinjaisesti kallioon veistellyltä joskus kauan sitten, mutta kuten koko muukin kukkula, olivat käytävät ja seinät rikkinäiseksi vääntyilleitä ja vinoja. Vesi pisaroi alas katosta monesta paikkaa ja satunnaisesti rikkinäisistä rakenteista putoili pikkukiviä. Alhaalla kiilui pieniä silmiä odottelemassa pimeässä ja kihertelevät äänet kertoivat suurehkoista rotista, joita hädin tuskin näki lattiaa peittävän vihertävän sumun seasta, mutta nurkkaan viskattu ruoka-annos kiinnosti rottia enemmän ja antoi hieman tietä joukolle etenemiseen. Suurehko eteishalli sisälsi useita ovia, joista ensimmäisenä tutkitun takaa löytyi vetinen huone, jossa home tuntui hengittäessä suuren harmahtavan sienikasvuston peittäessä koko takaseinän. Köyhä ritari Johannes lähti tökkimään sientä, loiskutellen tuumien vesikerroksen läpi ja onnistui tönimään alas joukon suuria tuhatjalkaisia, joitten kanssa vietettiin nopeahko mutta kostea rähinä tiimin orientaalivahvistus Lin liukastuessa likaiseen lammikkoon neljä käsivarren pituista hyönteistä yllään mutta selvisi kuitenkin tarkan uniloitsun avulla. Huonetta tökittiin hieman, mutta huonossa valossa usvan peittämässä lammikossa ei haluttu viettää liikaa aikaa ja lähdettiin takaisin.

Aiemmin ruokittu rottajoukko odottelikin jo jossain eteisen pimeässä nurkassa ja suhahti liikkeelle kun ovelta heitettiin jälleen ruokaa, mutta tällä kertaa perään tuli myös polttopullo ja pian puolentusinaa palavan öljyn likaamaa jyrsijää singahteli paniikissa ympäri tilaa. Tiimi ei kuitenkaan halunnut ottaa riskejä myöhemmin perään purevista otuksista ja ryntäsi perään, lähes menettäen yhden joukostaan seuranneessa rähinässä panikoituneen rotan livahtaessa Fredrikin hihasta sisään (puri kyllä tiensä paidan kautta uloskin, sen sijaan että olisi vienyt munuaisen mennessään).

Toisen oven takaa paljastui mätänevä tuoksu ja lentelevät kärpäset viittasivat johonkin kuolleeseen takaa avautuvassa huoneessa, mutta lattiaa peittävän usvan vuoksi oli hankalaa sanoa mikä piru siellä keskellä lattiaa oikein makasi. Johannes astahti huoneeseen katsomaan hieman tarkemmin, tökkien puolikkaalla sauvallaan usvaa edessään ja katsahti ylös juuri ajoissa kuullessaan pienen risahduksen katosta. Joukko suuria hämähäkkejä tukeutui kattoa vasten kuin hyppyä valmistellen ja miehemme syöksähti liikkeelle, huitaisten miekallaan kohti kammotuksia. Poing poing poing. Kolme kotikissan kokoista karvaista hirviötä singahti liikkeelle, iskien vasten Johanneksen kilpeä mutta yksi löysi sopivan reiän hänen ketjupaidastaan ja terävä mandiibeli upposi tämän lihaan, pudottaen hänet selälleen hervottoman polttelun levitessä haavasta. Lyhyessä mutta sitäkin adrenaliinintäytteisemmässä rytäkässä tiimi taisteli hengestään naamalle hyppivien metsästäjien kanssa kunnes tilanteen nopeudesta hämääntynyt Li sai tilanteesta kiinni ja posautti uniloitsua hyökkääjien päälle, muttei ennenkuin Fredrikkin oli saanut oman osansa polttelevasta myrkystä suoniinsa ja joukko joutui vetäytymään pinnalle ja nopeaan tahtiin Oraakkelin luokse, siinä toivossa että tällä olisi jotain vastakeinoa myrkkyyn.

Ja tokihan Maenaella moinen oli, sekä pysyvä että väliaikainen joka pitäisi myrkyn kurissa noin viikon. Pysyvästä voitaisiin keskustella, mikäli tiimi hankkisi hänelle tarkempaa tietoa siitä mikä ihme tuolla kukkulassa todella aiheutti metsän kuolemaa sen ympärillä, ja mitä tapahtui siellä asuneelle pikkuväelle...
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2014, 15:29:31 kirjoittanut Sherrypie »

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
19.8. Lantti hopeaa ja laivakorppu hämähäkin puolesta

Mustan metsän oraakkelin aukiolta palattiin pikimiten takaisin näivettyneelle metsänväen kukkulalle, mukana myös kauan aikaa hiljaiseloa vietellyt taistelijatar Elyasum (vaikka Arjaksi hän itseään kovasti väitti, yhtään ei etsintäkuulutustaan pakoillut metsässä *köh*) ja riemastuttavan tyylikäs bardi Wilhelm.

Tutkimustyö alkoi sujua hiljalleen melkoisella rutiinilla, varovaista etenemistä vihertävän usvan peittämiin murtuneisiin käytäviin tahditti pedanttisesti noudatettu ovidoktriini eikä kiirettä pidetty turvallisuuden kustannuksella. Jokainen ovi ja kuolleen jättiläishyönteisen kuori tarkastettiin systemaattisesti, jäljitetyn tutkimusretkikunnan reittiä arvailtiin leikkauskuoleman kärsineitten tuhatjalkaisten perusteella ja mahdollisia taakse jääviä ongelmia käytiin nuohoamassa vallan urakalla. Niinkin urakalla, että muuan lukittua ja kirveelle turhan paljon metallilla vahvistettua ovea varten käytiin ulkona vääntämässä muurinmurtaja ja hakattiin reipas puolituntinen kunnes mokoma saatiin auki (saldona monta sataa litraa etikaksi mennyttä viiniä, mytty pilaantuneita kankaita soihtutarpeiksi ja pieni hopeinen viitansolki, fk yeah).

Halki usvaisten hallien, alitse romahdusalttiitten kattojen (kerran putosi kivi velho Edmundin päähän, makkaranmittaisella tauolla selvittiin), kautta lentävän hopeahaarukan huoneen (jossa ei muuten pitkään vietetty) ja läpi kakstahtimoottoristen stirgenpesien (viva la uniloitsu) kulki seikkailijoittemme tie, välillä hetkiksi pinnalle loitsurituaaleja suorittamaan palaillen. Eihän sitä nyt tyhjillä tykeillä kannata kulkea, vaikka se sitten melko paljon aikaa söikin.

Uudella puskulla vastaan tulikin synkeitten sienten peittämä huone, jossa vihreän sumun seasta törrötti joka puolelta suippolakkeja ja katosta roikkui rihmoja jos jonkinmoisia. Eihän siinä mitään, jos sienten sekaan hiljaa uskaltautuessa ei olisi kuulunut vallan infernaalista, kimeää kirkaisua joka varmasti varoitti jokaista olentoa satojen jalkojen säteellä tapahtuneesta. Tämä johti pitkähköön episodiin, jossa jatkuvan kirkunan lähdettä haravoitiin sienten keskeltä pommittamalla huonetta molotoveilla ja moukaroimalla sieniä niin, että myrkylliset tuhatjalkaiset ja muut ikävyydet lentelivät ympäriinsä pakottaen joukkion lataamaan ylimääräisen palopommin käytävään ja vetäytymään. Pitäkööt tattinsa, mokomat. Tilanteesta vetäytyessä huomattiin kuitenkin kaukaisemmalla puolella suurta hallia liikettä, kun jotkin pienet mustat hahmot livahtivat lattian usvien sekaan ja katosivat näkyvistä tiimin pikaisen rynnäkön yrityksistä huolimatta.

Eteenpäin oli kuitenkin kuljettava, sanoi seikkailija keijukukkulan usvissa, ja yhä syvemmälle kukkulan uumeniin puskettiin. Suuressa poikkikäytävässä turisteiltiin vanhassa, läpimädässä vankilablokissa ilman että mihinkään koskettiin. Seiniltä ihmeteltiin geometrisia kuvioita, jotka toivat Edmundin mieleen Metsässä vastaantulleet haltia/keiju/hippiriimut. Ovia kuulosteltiin ja olemattomiakin ansoja löydettiin.

Kunnes saavutettiin nurkka, jonka takaiselta ovelta oikeasti kuultiin ääniä, kuin heleitä pikkutyttöjen naurahduksia. Ovesta kuikkien paljastui takaa tanssivien valopisteitten reunustama hajonneista huonekaluista kasattu rinki, josta kuului hyönteismäisten olentojen kamppailun ääniä. Bardi Wilhelm päätti astua reteästi sisään luuttuaan soitellen, Elyasum välittömässä vanavedessään seuraten. Hetkessä kerääntyivätkin nuo kirkkaan siniset, vihreät, punaiset ja satojen muitten sävyjen kautta välkähtelevät valopisteet heidän ympärilleen, paljastuen parikymmensenttisiksi, alastomiksi, lapsenomaisiksi pikku humanoideiksi hyönteissiipineen ja hehkuineen. Nauraen ja eleillä viittoen kutsuivat he vieraansa mukaan ringilleen, jonka keskellä kolhitun oloiset suuri kovakuoriainen ja hämähäkki taistelivat kuolemaan saakka pikku yleisönsä iloksi. Wilhelm lähti vedonlyöntiin mukaan, antaen hopeakolikon pienille otuksille jotka repivät sen nopeasti kappaleiksi ja muuttivat sen pyroteknisiksi lavasteiksi taisteluun. Samoin teki myös piraatti Carter, joka liittyi muitten odottelijoitten luota iloiseen kanssakäyntiin. Elyasuminkin tarjottua tuluksensa kuoriaisen puolesta, käyttivät pikku keijukaiset niitä sytyttääkseen olennon kylmiin monivärisiin liekkeihin, joitten nuollessa itseään se päihittikin vastustajansa kolmen ihmisen ja reilun puolen tusinan pikkuväkisen huudellessa ympärillä. Vain Elyasum onnistui sulavalla manooverillaan kieltäytymään punaisista marjoista, joita keijut tarjosivat Carterin jaettua laivakorppujaan heidän kanssaan, ja osoitti täten suurta harkintakykyä.

Sillä voittajan selvittyä puistelivat jotkut keijut mutruillen päitään, luoden Elyasumille pussillisen hohtavinta kultaa palkkioksi mutta kutsuen hävinneitä Carteria ja Wilhelmiä mukaansa syvemmälle luoliin. Kuin lumouksen alaisina, huomaamatta edes soihtujensa kuluneen hiljalleen loppuun, mutta silti täysin omasta halustaan kaksikko lähti mukaan muitten katsoessa tilannetta tyrmistyneinä. Eikä aikaakaan, kun nurkan takana kuin taikaiskusta keijukaiset hajaantuivat kukin ties mihin suuntaan ja kaikki valot, jopa lattianvalossa hennosti hehkuva usva, pimenivät heleän naurunkiherryksen saattelemina ja kaikkialta ympäriltä viety kaksikko kuuli roskan rapinaa jonkin noustessa ympäröimään heitä. Carter kiskaisi aseensa esiin ja valmistautui torjumaan mitä tulossa olikin ja karjaisi taaksepäin odottamassa olleelle tiimille, mutta hänen jalkoihinsa tarrautunut ja ylemmäksi pyrkivä pienten karvaisten olentojen joukko ja hänen päähänsä iskevät, kuin sähkölamauttimen tavoin pistävät, osumat kaatoivat hänet pian maihin, eikä Wilhelmilläkään mennyt juuri sen paremmin maanalaisessa pimeydessä. Hän päätti kuitenkin lähteä kunnialla, heilautti luuttunsa viimeistä lauluaan varten ja antoi palaa voimiensa takaa, mikä valitettavasti katkaisi hennon soittimen kielet ja päätti tuon oman elämänsä sankarin seikkailijanuran hieman vähemmän laulujen arvoisesti hänenkin valuessa pian tiedottomaan pimeyteen useitten pienten hampaitten tarttuessa syvemmälti hänen jalkoihinsa ja jatkuvien sähköshokkien sateen pommittaessa hänen ohimoitaan.

Muun tiimin kuunnellessa nurkan takana.

Pikainen pakopäätös toteutettiin ja Maenaen luo palattiin raportoimaan tilanteesta, vielä seuraavana aamuna kuitenkin pikaiselle puskulle palaten. Noin kahta uniloitsua, molotovia, kahtakymmentä jättiläisrottaa, tulikuoriaista ja hipaisun päässä käynyttä kuolemaa myöhemmin päätettiin vetäytyä jälleen, nyt pohtimaan mitä tehdä noitten pienten, pöksyttömien veijareitten kanssa. Lienivätkö tietoisen pahoja vai vain huolimattomia keppostelussaan, varmaa taisi olla vain että seuraavalla kerralla tuskin lähdettäisiin yhtä avoimiin neuvotteluihin Mustan metsän väen kanssa...

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
26.8. Pikatarkastuksella

Olipahan pikainen sessio, kun peliä ehdittiin Astraterran testipelin päälle vain kaksi tuntia.

Kuuden urhon ryhmä laskeutui jälleen Oraakkelin aukion läheisen keijukukkulan syövereihin tutkimaan, josko muuan lähes kartoitettu nurkkaus sisältäisi mitään kiintoisaa ennen syöksyä eteenpäin. Suureen saliin, jossa aiemmin oli teurastettu lauma jättirottia, heiteltiin pilaantunutta ruokaa houkuttelemaan jyrsijät pois tieltä kun sinne siirryttiin tarkastamaan tiloja. Lopulta päädyttiin kuitenkin tilanteeseen, jossa avaran huoneen keskellä seistiin kahden rottajoukon välissä, molempien pörhistellessä karvojaan äkkiliikkeitä varoen ja saamiaan ruokakasoja puolustaen. Äkillisiä liikkeitä välttäen harkittiin, että molempiin tuholaiskeskittymiin vipattaisiin polttopullot ja varalle ladattaisiin uniloitsukin, kunnes tilanne laukesi äkillisesti taistelijatar Elyasumin vastustellessa hälle tarjottua pulloa karmeitten palotraumojensa vuoksi ja lähtiessä kovaan ääneen kohti ovea. Äkillinen liike säpsäytti panikointivalmiit rotat liikkeelle ja rähinä kilahti käyntiin.

Maagi Edmund sytytti omansa hätäisesti ja heitti huonosti, jättäen hajoamattoman öljypullon kytemään lattialle rottien taakse kun nämä rysähtivät tiimin jalkoihin pyörimään. Toiselta puolelta toisesta kasasta uhkasi syöksyä lisää tuholaisia, mutta tiedustelija Ben räväytti oman molotovinsa niiden eteen leikaten lisäjoukot erilleen orientaalivahvistus Lin livahtaessa ritari Johanneksen taakse valmistelemaan uniloitsuaan. Valo välähti ja jyrsijät putosivat maihin niin nilkoista kuin eräitten olkapäiltäkin ja hiljaisen päättäväinen murhaus alkoi. Hento itämainen taikuri uhkasi kusta homman kävellessään nukkuvien otusten päältä, mutta Elyasumin nopea isku pelasti tilanteen leviämästä. Kuin tyylikkäästi ajoitettu pyrotekniikka, kosahti avauksena heitetty polttopullo tässä vaiheessa taustalla.

Tilanteen rauhoituttua tutkittiin hieman rikkonaisia huonekaluja ja erään pöydän alta löydettiinkin liimattuina parisenkymmentä hopeakolikkoa Lin mussuttaessa suurta herkkuaan, rotanpapanoita. Pulaa ei ollut. Ja taidettiinpa siinä lepäillessä polttaa jokunen oven ali ryöminyt rotta lisää, mitäpä noista enää huolehtimaan kun voi kasuaalisti viskoa räjähteitä ympäriinsä.

Enemmän huolta aiheuttikin kenties viimeinen tutkimaton ovi tässä nurkassa, siinä kun oli samanlaista geometrista raapustelua kuin lentävän hopeahaarukan luona aiemmin. Vaara, ansa, jotain, pohtivat urheat stalkkerimme ja kutsuivat Edmundin mystisillä voimilla näkymättömän palvelijan avaamaan oven ja työntämään kuolleita rottia edellään käytävään. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, annettiin tuolle lattian peittävää usvaa altaan pois työntävälle voimalle soihtu kannettavaksi ja lähetettiin etumies kuikkaamaan kulman taa. Valitettavasti rotanraadoissa ei ollut tarpeeksi painoa ja nyt laukesikin painelaatta Benin alta, saaden edessä pienen kivilaatan seinässä kääntymään ympäri, paljastaen kolme aukkoa joista sinkosi vasamoita poloisen miehen lihaan. Veri roiskui, solisluu rutisi ja Ben lösähti tajuttomana maihin palvelijan raahattavaksi sidontapisteelle. Kun laatan paikka tiedettiin, oli se toki helppo välttää ja tutkia takaa aukeava varasto, jossa oli lähinnä vanhaa seisovaa vettä tynnyreissä ja kankaan jäänteitä laatikoissa, mutta löytyipä sieltä ennen pitkää destruktiivisen tutkiskelun kautta pieni pronssinen rintaneula kristallin palalla kun tynnyreitä potkittiin nurin ja laatikoita rikottiin.

Haavoittunut täytyi kuitenkin saattaa Maenaen luo aukiolle ja kartoituksen valmistuttua tältä erää, lähdettiin tukikohtaa päin. Matkalla törmättiin vanhan kannon päällä majesteetillisesti istuskelevaan valkoturkkiseen jänikseen, jonka kanssa ei Elyasumin haluista huolimatta tehty yhtään mitään vaan matkaa jatkettiin vain suoraan. Mitähän ihmettä siinäkin sitten, selvinneekö ensi viikolla?
« Viimeksi muokattu: Elokuu 27, 2014, 02:35:40 kirjoittanut Sherrypie »

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
31.8. We meet again, mr. bonussessio!

Kertsidunskun täyttäessä noin yhden vuoden, päätettiin pelata ylimääräinen ilta ja tyylikkäästi esiin marssikin lähes jokaisesta suunnasta vanhoja vitsauksia puremaan sankareita takamukseen.

Eräänä tylsänä iltana apulaissheriffi Fager istui vuorossa Uuden Hiidensalmen toimistolla, jutustellen joutavia toisen hereillä olevan apulaisen kanssa. Sheriffi itse oli yhä Finnsmouthissa setvimässä katoavien lasten arvoitusta ja Piispanistuimen armeija alkoi hiljalleen vetäytyä takaisin etelään. Kaikki oli hyvin, mitä nyt idässä Hiisikukkuloitten yllä muodostui hiljalleen ilmeisesti vuosikymmenen ukkosmyrsky ja Rautapyhimyksen luostarin raunioilla esiintyi tavallista enemmän liikehdintää hiisien toimesta, kuin muuttoliikettä pois. Kunnes yhtäkkiä joku rysähti ovea vasten.

Fager ponnahti pystyyn. Ilman välitöntä ajatusta mitä tehdä, kaksikko odotti hetken ja kova helähdys halkoi yön hiljaisuutta kun kuollut mies viskattiin toimiston ikkunan läpi. Lasinsirpaleita kilisi huoneen täydeltä ja viereisessä huoneessa nukkunut apulainen heräsi hänkin pian. Miehen niska oli selkeästi poikki, pakkasenpureman reunustama kämmenenpainauma rikotulla kurkullaan ja vääntynyt kauhunilme kasvoillaan. Fager tarkisti ruumiin, joka oli aiemmin partioimaan mennyt apulaissheriffi, nopeasti ja katsahti ulos kylänraitin pimeyteen, missä hennon kuunvalon loisteessa näkyi suurehkon miehen musta siluetti, joka heilautti kättään kuin tapollaan lesoillen ja katosi pimeyteen.

Yötämyöten lähdettiin ajojahtiin, mutta tahtia hidasti jäljityksen vaikeus erityisesti koirien aristellessa kyseisen jäljen seuraamista. Jäljet päättyivät lopulta muutaman kilometrin päähän pieneen järveen eikä uusia jälkiä löytynyt niin yöllä kuin seuraavan päivän kaatosateessakaan. Mikä tai kuka oli tämä murhaaja, joka näin häiritsi viimeaikojen keuhuista toipuvan kylän rauhaa? Fagerin muistoihin tuli muuan kylmä viikinkihauta ja ikiunta lepäävä soturi, mutta oliko siinä nyt mitään mieltä?

Mukana ollut velhotar Larana joutui pian palaamaan omalle mökilleen ajojahdista, sillä hänen täytyi huolehtia selkävammoistaan toipuvasta Rufuksesta. Palatessaan hän löysi kuitenkin ovestaan puukolla kiinnitetyn viestin: "Tiedämme että se on sinulla. Anna se takaisin, tällä ja tällä pellolla kahden viikon päästä." Oletus oli välittömästi, että kyseessä olisi Jotulisauva, jonka perään oli joku punakaapuinen kirkonmies kysellyt jo aiemminkin kylällä. Lopulliseksi suunnitelmaksi pitkien pohdintojen jälkeen muodostui mennä luovutuspaikan viereen kytikseen, haudata sauva turvaan lähelle ja mennä katsomaan naapurien kortit. Fager sulautui edeltävinä tunteina metsikköön suojaamaan Laranaa, kun tämä kaivoi maihin niin itse Jotulisauvan kuin muutaman feikinkin. Sitten Larana ja pari paikallista kovanaamaa astuivat aukiolle odottamaan.

Jonkin ajan päästä paikalle marssikin kolmikko, jonka kärjessä köpötteli vanhempi herra kuluneissa punaisissa kaavuissaan kahden tummaihoisen, mustaksi lakattuun suomuhaarniskaan puetun soturin välissä. Pienen alkuhämmennyksen ja agressioitten purun jälkeen tulokkaat esittelivät asiansa ja pyysivät Laranaa palauttamaan sauvan, joka heidän veljeskunnaltaan oli varastettu ties sitten kenen toimesta, soveliasta hopeasummaa vastaan ja koko asia voitaisiin vain unohtaa. Muutamien kysymysten ja rauhallisen sananvaihdon jälkeen näin päätettiin tehdä ja Jotulisauva vaihtoi omistajaa puolen tuhannen hopean summasta. "Parempi näin, ennenkuin se koituu teille ongelmiksi" totesi punakaapuinen munkki heidän lähtiessään pois vakuutellen, ettei heidän veljeskunnastaan olisi harmia Uuden Hiidensalmen ihmisille. Pöh, miksi Hiidensalmi heitä kiinnostaisi?

Tapaamista odotellessa oli ehditty hieman muihinkin hommiin, kuten testailemaan nykyään Blaken toimistona toimivan alkemistisen holvin löytöjä. Fagerille oli tuotu muutamia nuolia, jotka olivat pinganneet Laranan taikuutta havaitsevissa silmissä ja joita suurella kiinnostuksella hypisteltiin. Fager harkitsi teuraaksi menevän sian vuokraamista hetkeksi sheriffin toimiston taakse, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin olkinukkeen aiemmin piilopaikkana toimineella maatalolla hieman poissa ihmisten silmistä. Fager valmistautui ampumaan ja Larana valmistautui havainnoimaan maagisia efektejä. Nuoli suhahti vingahtaen matkaan ja ulisi omituisesti lentäessään, kunnes lopulta upposi linnunpelätin rintaan. Ilmoille nousi pieni ulvahdus ennen matalaa jyminää, kun olkinukke ja kaikki metrikaupalla sen ympärillä räjähti kirkkaaksi tulipalloksi, joka pyyhkäisi altaan peltoheinän ja heitti ilmoille mutaa ja tuhkaa kuuman paineaallon tieltä saaden kaikki vierestäkatselijat hakemaan suojaa matalammalta.
Jyrinän hellittäessä Fager laski virtuaaliset aurinkolasinsa ja kysyi Laranalta "noh, havaitsitko jotain maagista?"

Muissa uutisissa, Mustassa metsässä tapahtui jälleen.

Ennen paluuta keijukukkulalle, saapui pääpapitar Maenae puhuttelemaan Arjan nimellä esiintyvää taistelijatar Elyasumia. "Muuan samoaja toi sinulle tämän" hän sanoi ja antoi nuoremmalle naiselle rullatun kirjeen, jossa oli vahaan painettuna piispan sinetti. Pelosta vapisten hän luki viestin, joka käski häntä saapumaan lokakuun alkuun mennessä Piispanistuimen katedraaliin. Tai...
Allekirjoittanut Pohjoisten provinssien hallitsija Hänen armossaan, piispa Fredrik Ylväs I.

Antamatta vielä sen suuremmin ajatusta asialle, Elyasum ja muut puskivat jälleen keijukukkulan syvyyksiin. Aasialaismaagi Li selvitti kielilumouksensa avulla poltergeistista varoittavat keijuriimut, uniloitsut lauloivat tiputellen avuttomiksi niin kuoriaisia kuin jättiläispunkkejakin, köyhä ritari Johannes kohtasi kohtalonsa lepsun vahtirutiininsa vuoksi seinänraosta tunkevan tulikuoriaisen repiessä hänen reisivaltimonsa auki, erityisen hieno hopeinen tanssijan kello löydettiin liman ja paskan seasta punkkien pesästä ja lopulta löydettiin jopa verkkoansasta puolisyötyinä ja mädäntyneinä Sathrenan seikkailijatoverien jäännökset. Ohi suurten kuoriaisten (molotov-diplomatia toimii tässäkin, joskin hieman eri tavalla kuin yleensä, kun nämä otukset jostain syystä diggaavat vain lähteä kylpemään öljypalossa) ja muitten ötököitten raahattiin niin mätää vuotavat raadot kuin kamakassit täynnä aseita ja varusteita. Pinnalla inventoitiin ja ryhdyttiin hautaamaan kuolleita, velho Edmundin meditoidessa mystisiä voimia havaitsevan taikuuden äärellä. Kunnes yhtäkkiä metsästä kuului huuto.

"Edmund! Sinä kurja helmivaras ja selkäänpuukottava pelkuri! Haastan sinut kaksintaisteluun, kurja!" huusi takki auki puskasta esiin juokseva herrasmies miekka kädessään ja singahti kohti omissa maailmoissaan olevaa maagia. Li taklasi väliin, mutta herra Addletonin kanssa matkustava taskupappi potkaisi hänet pois herransa päältä jotta tämä pääsi työntymään vihansa kohteen kimppuun ja survomaan miekkansa tämän torsoon. Edmundin loitsu lähti kontrollista hänen kaatuessaan tajuttomuuteen ja vihreä välähdys valaisi lähipuut silmänräpäykseksi. Toinen välähdys kävi ruotsalaisen tietäjä Fredrikin laukaistessa uniloitsunsa ja Fondleroyn apureineen pudotessa maihin unessa kuin pikkulapset. Tässä vaiheessa Edmundin villiintynyt loitsu ajoi kuitenkin lähipuita villeiksi ja jo kuolleet rungot alkoivatkin vääntyillä ja kiertyä oksillaan huitoen ja tiimi totesi nopeasti "sviidu, napatkaa kamasäkit ja Edmund ja nyt mennään"-suunnitelman oikeaksi. Jättäen unisen nemesiksensä taakseen riehuvien puitten armoille muitten kuolleitten keskelle, joukkio pakeni öiseen Metsään kohti Oraakkelin turvasatamaa, jossa pikaisella parannusriitillä Maenae käytti Oraakkelin mystisiä voimia turvatakseen Edmundin selviämisen, vaikka tätä olikin retuutettu pitkähkö matka reikä rinnassaan. Tämä toki vasta Maenaen saatua hältä vastauksen hymyillen esitettyyn kysymykseen "jatkatko?"

Ja miksipä ei jatkaisi, tuo vanha veikko, jälleen ensi viikolla.

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 31.8. We meet again
« Vastaus #42 : Syyskuu 03, 2014, 13:57:16 »
2.9. Pimeetä menoa

Maenaen hoteista lähdetään jälleen seitsemän sankarin voimin keijukukkuloille. Sir Fondleroy tovereineen näyttää kadonneen paikalta, mutta Sathrenan tiimin jäänteet ovat yhä paikalla, vaikkakin sitten hieman sotkuisina irtoraajojen roikkuessa vääristyneitten ja kiemurrelleen oloisten lähipuitten juurista ja oksista. Hyvinä, vaikkakin moraalisesti jokseenkin arveluttavina, fristittyinä seurue jatkaa kesken jäänyttä haudankaivuu-urakkaansa, joka keskeytyy jälleen tutunoloisen kakstahtipörinän kantautuessa kauempaa latvustosta. Seuraa pikainen käsirysy karvaisten mutanttihyönteisten kanssa, jonka tuoksinnassa velho Edmundin loitsu uhkaa lähteä lapasesta ja maa alkaa järisemään tappelupukarien alla. Joukkio juoksee kauemmas hätistellen perässä sinkoilevia stirgejä uniloitsuilla (paitsi yksi verta imenyt, jonka sienitietäjä Mac nappaa mukaansa ensiavuksi) ja kyyristelee metsikössä odottamassa järinän lakkaamista.

Kun maa on taas rauhoittunut ja Sathrenan kumppanien ruumiit lopultakin haudattu, päästään jälleen puskemaan eteenpäin. Välittömästi pinnan alla tuleekin vastaan tanssivia valoja, jotka välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä ja muutamissa muissakin ja joita seuraa heleä pikkulasten nauru. Edmund ja Elyasum astelevat eteenpäin, Edmund valmiina lyömään rintaman pystyyn ja Elyasum taasen ystävällisesti elehtien. Vaan vähämpä tietävät pikkukeijut mitä tuo ystävällisen oloinen nainen suunnitteleekaan kun tulevat viereen leikitellen lentelemään ja ilveilemään, sillä nopeasti miekkansa esiin kiskaisten Elyasum halkaisee edessään lentelevän pikku otuksen brutaalisti kahtia. Pettymystä, pelkoa ja tuohtumusta kiljuen nuo pienet otukset iskevät välittömästi tiimin soihdut sammuksiin ja peittävät pimeyden valtaan jopa lattialla hehkuvan vihertävän usvan. Täydessä pimeydessä tilanne muuttuu kaoottiseksi ja tiimi pakenee maan pinnalle pienten sähköshokkien sadellessa alimpien niskaan pilkkanaurun raikuessa heidän korvissaan, joita pienet näkymättömät kädet raastoivat samaan aikaan.

Seuraava keikka, tällä kertaa valoloitsuilla ladattuna, osoittautui lähes yhtä helvetilliseksi. Portaikon alapäässä pimeästä alkaa sataa pikkukiviä niskaan ja etukolmikko erkanee muusta tiimistä. Kaikenpeittävä pimeys nielee joukon eikä soihtujen uudelleensytyttelykään tunnu tuovan helpotusta. Kikattava pilkka kuuluu kaikkialta lentävien pikku kiusanhenkien murjoessa jokaista sisään puskenutta. Fredrik koettaa lasauttaa valoloitsua sisään mutta saa aikaan vain joukon kirkkaana hehkuvia kipinöitä saadessaan samaan aikaan keijukaisia naamaansa. Pimeässä heitetty polttopullo räsähtää omaa toveria niskaan, saaden tämän pyörimään sivuun muitten vetäytyessä jälleen ulos häpeällisen rökityksen jäljiltä. Pimeän vetäytyessä hiljaksiin portaikosta heitetään vielä jälkeen jääneen, palaneen kaverin korva ihan vain rehellisen vittuilun nimissä tiimin jalkoihin.

Vielä ei mene sisu kuitenkaan kurkkuun, vaan loitsujen latailuun kuluvien tuntien päästä yritetään taas. Tällä kertaa eteishallissa ei olekaan ketään odottelemassa (paitsi korvaton kaverin raato jolle on piirretty pippeli otsaan), mutta aiemmin edessäpäin sortuneen oloinen katto on taas huonontunut hitusen järistysten seurauksena, joten päätetäänkin kiertää kirkuvien sienten huoneen kautta. Sienitietäjä Mac on luonnollisesti innoissaan, kuten on berserkki Hugokin, joka puskeekin suoraan sienten sekaan kirkunasta jälittämättä. Siellä hän potkii esiin tuhatjalkaisia ja muita örmönköllejä, jotka vihaisina purevat takaisin ajaakseen tämän omituisen tunkeilijan pois. Avuliaat kädet takanatulevassa tiimissä päättävät jälleen, että polttopullot ovat päivän sana ja liekehtivä öljyastia räsähtää jälleen rikki oman toverin niskassa. Pyrotekniikan ja palavan pekonin tuoksun siivittämänä Hugo raivostuu ja muuttuu tuhoavaksi hurrikaaniksi, joka potkii tieltään niin tuhatjalkaisia kuin sieniä kuin mitä tahansa muutakin liikkuvaa, joten tiimi kokee parhaaksi lukita hänet hetkeksi yksikseen huoneeseen. Kun Hugo on rauhoittunut kaiken liikkuvan tuhottuaan, hän yltympäri sienimehuilla roiskittuna hoippuu muun tiimin luokse, missä huomataan hänen jo yskivän mustaa visvaa ja vaihtavan oikean jalkansa väriä violettiin. On valitettavasti liian myöhäistä tehdä enää mitään, joten Elyasum moista ennenkin nähneenä päättää suorittaa armomurhan ja säästää miehen häpeälliseltä kuolemalta paskan ja liman puskiessa ulos hänen sätkivästä ruumistaan.

Läpi rotanpesien ja kohti tuntematonta, jossa vietetään hetki ihastellen tutkintaan kehitetyn "oviproseduurin" tuloksia, kun yhdellä ovella todella havaitaan jotain omituista. Hetken pohdintojen jälkeen päätellään ettei ovi lattiasyvennyksineen ole turvallinen, joten se avataan köydellä matkan päästä ja sen jälkeen heitetään elukan raato kynnykselle ensin. Ihan hyvä, kun suuri giljotiininterä putoaa ja halkaisee tuon raadon siististi keskeltä poikki. Toinen raato päälle estämään paluumekanismia toimimasta, jättirotanmurha päälle takahuoneessa ja eikun tutkimaan. Pölyisiä esirippuja, palmumaisen isosilmäisen jutun edessä tanssivia humanoideja hahmoja puolituhoutuneissa seinämaalauksen jäänteissä ja selkeästi kylmempi huone. Kylmyys tuntuu huokuvan huoneesta, jossa etumiehenä toimiva Edmund huomaa välittömästi "jäisen coolin Zweihanderin", suuren sinipommelisen kahden käden miekan, joka tuntuu kiskovan häntä puoleensa, vieden hänet päänsisäiselle tripille talviöiseen metsään, jossa hän on susi upottamassa hampaitaan kultaisen kauriin kurkkuun.

Tripin hälvettyä päätetään vielä tänä iltana tsekata ainakin viereisen hallin eteenpäin vievä kaariholvi, jonne heitetään valoloitsulla hohtavaksi muutettu kivi, joka paljastaa tyylikään alhaaltapäin valaistussa dramaattisuudessan muutamia ihmisenmentäviä pystyalkoveja taaempana erottuvassa seinässä ja niissä kädet rinnalle ristittyinä lepääviä, kuivahtaneita kalmoja. Tiimi kokeilee varsijousella josko olisivat vain oikeasti kuolleita väijytyksen pelossa ja löytää ainakin jotain meriittiä ajatukselleen väriä vaihtaen välkehtivien valojen syttyessä ammutun ruumiin silmiin. Kankean oloisella mutta liikkeelle päästyään yllättävänkin nopealla pyrähdyksellä linjat kohtaavat hallin päädyssä neljän pölyä tippuvan ja kuivahtaneen oloisen hirvityksen kohdatessa follantilaisen teräksen. Edmundin uusi miekka osoittautuu hurjaksi vinkineeksi jatkuvan kylmyytensä ohessakin (osumaplussia ja 2d6 vauriota, mh-mmh), mutta suurista ponnistuksista huolimatta häirittyjen haudattujen hönkä ei tunnu vähenevän edes yrittämällä. Vilkkuvan loiston hohtaessa heidän silmistään, suustaan ja muistakin päänaukoistaan, nuo konemaisen peräänantamattomat köhisijät mätkäisivät laukkuryssä Herbertin tajuttomaksi maihin, kaatoivat askeetti Mikaelin ja painostivat jopa lähes koskemattomana pidettyä Elyasumia kovemmin kuin oli enää kestettävissä. Elyasum teki parhaansa suojatessaan aktiivisesti Herbertin tajuttoman ruhon raahausta, mutta yhdellä kädellä kiskominen on hidasta eikä valomies saanut erityisen ripeään tahtiin irrottauduttua tilanteesta. Myös, molotov maassa makaavaa Mikaelia ahdistelleen zombinkaisen suuntaan meni vinoon ja kopsahtikin itse munkkia päähän, päästäen hänen ahdistelijansa vapaasti tarraamaan tätä otsasta ja nuijimaan kivilattiaan kunnes taju lähti.
Kaksi pystyssä olevaa pakenijaa raahasivat mennessään Herberttiä Elyasumin kaatuessa taustalla, maihin kaatuneen hirviön napatessa häntä nilkasta ja kahden muun takoessa hellittämättä kämmenlyönneillä tuota peltiin puettua hahmoa kunnes tämäkin kaatui pimeään vaipuneena maihin.

Päästyään kauemmas irti, kaksikon rohkeampi renessanssimies päätti käydä vielä kuitenkin tarkistamassa miltä Elyasumin kohtalo näytti, ja huomasi valojen yhä tanssivan kauempana pimeässä. Hän päättää kuitenkin pyrkiä edemmäs ja näkeekin panssaroitua toveriaan raahattavan syvemmälle. Molotovin mittainen harkintatauko ennen uhkarohkeaa pelastusyritystä päättyy kuitenkin pian päin nytkähtävään otukseen, joka murjaisee kaverin samointein maihin.

Edmund kuulee huudon kauempana käytävässä ja päättää taktisen vetäytymisen taikamiekkoineen ja viimeisen toverinsa hengen kanssa olevan parempi idea ja hakeutuukin takaisin pinnalle, missä hän tuntee äkillisen kolotuksen ja kylmänpureman. Helkutti, onko tuo miekka sittenkin kirottu? Sen enempää aikaa sille juuri nyt uhraamatta hän raahaa Herbertin Maenaen luo läpi yöhön pimenevän aarnimetsän.

Onko vielä mahdollista pelastaa pyörtyneet toverit maan syövereistä? Find out in the next episode of Kertsidunsku Z!

*****

Sivuhuomiona, miten todennäköistä on että sessiossa heitetään kolme persiilleen menevää molotovia, jotka osuvat aina saman pelaajan hahmoihin, jotka aina kuolevat sen jälkeen johonkin muuhun? Kolme hahmoa, kolme molotovia, kolme kuollutta tai kadonnutta. Dear dear.

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
Vs: Kertsidunskun kronikat - Follannissa jytisee! 2.9. Pimeetä menoa
« Vastaus #43 : Syyskuu 10, 2014, 13:36:17 »
9.9. Noita! Ottakaa noita kiinni!
Olipahan taas sessio, alkoi yhdellä pelaajalla ja puolivälin jälkeen ilta jatkuikin 10+ hengellä. Ensimmäistä kertaa varsinaisesti aikansa suurimmassa kaupungissa, Famsterdamin vilinässä.
Sipi Myllärinpoika oli tullut Famsterdamiin, tuohon modernin päivän Bagdadiin, aikomuksenaan tulla tuon kaupungin kuninkaaksi. Jalo pyrkimys, etenkin näin tasavallan aikaan. Ongelmana tuolle reteälle henkselinpaukuttelijalle oli tosin se, että kaupungissa hengasi jo oma superjulkkis, herra van Ooms, taiteilija, runoilija, renessanssinero ja kaikin puolin hieno mies. Tämähän toki tarkoitti, että Myllärinpojan täytyi lähteä kehittämään itselleen nimeä päästäkseen herra van Oomsin puheille, sillä ketäpä tavallinen rahvaan taapertaja kiinnostaisi.

Kuin jonkinsorttisesta onnenpotkusta tarjoutuikin tähän tilaisuus hänen maleksiessaan suurkaupungin toreilla huhuja etsiskelemässä, kun sivukujalta ryntäsi häntä päin veritahroin roiskittuun valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen veitsi kädessään, umpipaniikissa heiluen. Homma oli mennä nolosti tytön iskiessä tikariaan kovasti Sipin suuntaan, kunnes väliin puski muuan ohikulkenut palkkamiekka jonka aiheuttaman häiriön myötä Sipi pääsi parempaan asemaan läpsäisemään aseen pois ja istumaan neidon päälle kunnes tämä rauhoittui.

Hetkeä myöhemmin satamakievari Iloisessa Santarmissa yhä lievästi hysteeriselle neidolle tarjottiin peseytymismahdollisuus Myllärinpojan kursiessa viilleltyä takkiaan kuntoon. Tyttö kertoi nimekseen Dále ja olevansa muuan arvostetun kauppiaan, herra Severiuksen, talonväkeä. Traagista kyllä, hän muistaa viimeisimpänä isännästään vain tämän kauhistuneet kasvot hänen itsensä murhatessa tämän tikarillaan (jonka sankarimme olikin jo herrasmiesmäisesti takavarikoinut tähän mennessä) ennen mieletöntä pakoaan kaduille. Mutta eihän hän suinkaan syyllinen olut, se oli se musta muukalainen! Pari viikkoa takaperin herra Severius oli liikematkoillaan löytänyt tummaihoisen toverinsa, herra Toroksen, ja kutsunut tämän luokseen Famsterdamin huvilaansa asumaan. Ennenpitkää parivaljakko oli kuitenkin alkanut nahistelemaan keskenään yhä enemmän ja yhtenä yönä, "vaikkei minun suinkaan ollut tarkoitus salakuunnella", Dále oli kuullut Toroksen puhuvan jollekulle siitä, kuinka tämä ei pian enää tarvitsisi sitä hölmöä ja hidasälyistä Severiusta. Dále oli kauhuissaan kompuroinut ääntä aiheuttaen ja muisti sitten vain Toroksen pistävän katseen, jonka jälkeen kaikki sumenee, välissä vain välähdyksiä tikarinpistojen lävistämästä Severiuksesta ja paosta kaupungin kujille.

Noh, ollen sellainen sankari kun nyt on, Myllärinpoika ei suinkaan voinut vastustaa tilaisuutta vaan lähti toverinsa palkkamiekan kanssa katsastamaan Severiuksen kartanoa. Muurien aitaama rakennus vaikutti kovin hiljaiselta, kukaan ei liikkunut porteista eivätkä talon vahtimiehetkään olleet asemissaan. Dálen epämääräisten muistikatkosten herättämien epäilysten valossa Sipi kävi hieman kyselemässä naapurista kauppias Wilhelm Bellin talolta oliko tätä tyttöä edes nähty palvelusväen joukossa. Kun osoittautui, että Dále todella oli ollut vuosia herra Severiuksen palvelustyttönä, ryhdyttiinkin mönkimään herra Bellin puheille hankkimaan apuja tehtävään. Olihan se nyt kuitenkin selvää että jos tämä musta muukalainen todella oli jonkunsortin noita, ei se tekisi ainakaan hyvää naapuruston maineelle ja täten tonttimaan arvolle ja ennenpitkää herra Bell lähtikin kovin myötämielisesti avustamaan joukkiota asian diskreetissä hautaamisessa. Tarkkailtuaan naapurin parvekkeelta menoa kuolleen oloisessa kartanossa paria herra Bellin kovanaamaa odotellessa, joukkio totesi mestan liian hiljaiseksi ja lähti tikapuitten kanssa sisään.

Tyhjä piha, tyhjät palvelijoitten huoneet, tyhjät salit ja muut loivat todellakin kuvan siitä ettei kaikki ollut kohdallaan, mikä varmistuikin lähes välittömästi eteisaulaan päästyä sillä herra Severius retkotti siellä murhattuna tuolillaan puolen tusinan tikarinpiston rei'ittämänä. Häpäisemättä ruumista sen ihmeemmin tiedustelupartio puski eteenpäin, vakuuttuneina siitä että heidän tärkein tehtävänsä oli puskea eteenpäin, paikallistaa ja niitata tuo musta noita niille sijoilleen. Ohi pölyisten huoneitten, taulujen koristamien käytävien, häiritsevän hyönteismäisen mutanttipatsaan ja hiljaisten vierashuoneitten päädyttiin ennenpitkää toisessa kerroksessa sijaitsevaan isännän makuukamariin, jossa oli yhtä tyhjää ja hiljaista kuin muuallakin. Noh, noita ei selvästikään ollut täällä eikä jälkeenjääneistä papereistakaan tullut sen tarkempaa kuvaa hänen sijainnistaan. Kirottua, täytyy varmaan etsiä kellari ja tarkistaa ettei hän piileksi siellä.

Palvelustyttö Dále, joka vaati päästä mukaan, osoitti jälleen muistikatkoja johdattaessaan joukkiota kohti kellarin portaita, sekoittaen pienen sadonkorjuun pyhimyksen alttarin ja kylpyhuoneen keskenään, mutta sai vei kuitenkin haparoiden perille. Kellarin portaat olivat pienen vahtihuoneen takana, mistä löytyikin tapettu mies roikkumasta kattokyntteliköstä. Hänet ja herra Severius vietiin naapuriin herra Bellin palvelijoitten käsiteltäviksi, vietäviksi nopeasti ja huomaamattomasti kirkolle tuntemattomia hautajaisia varten. Sillä välin tutkinta jatkui suuremmalla joukolla.

Kellarissa alkoi näkyä roskan seassa taistelun jälkiä, rikkoutuneita aseita ja tavaroita. Suurissa maanalaisissa halleissa, joita täyttivät varastolaatikot, amforat ja hämähäkinseitit, löytyi sieltä täältä myös tahmaista mustaa töhnää, joka tuntui kiinnostavan tutkimusryhmää suuresti. Varmaankin siihen jääneitten paljaitten, ihmismäisten jalanjälkien vuoksi. Dále sai pahan aavistuksen eräästä käytävästä, joka johtikin laatikoilla täytettyyn huoneeseen, jonka keskellä kahden naispatsaan katseen alla oli kasattuna joukkio murhattuja ja mutiloituja ihmisruumiita, ilmiselvästikin talon palvelusväkeä. Sen lisäksi että heitä oli moukaroitu suurin kynsin, heissä näkyi myös selkeitä tikarinpistoja. Nähdessään tämän Dále kirkaisi ja kaatui seinää vasten haparoiden täysin hysteeriseen itkuun ja hänet täytyikin käydä taluttamassa ulos naapurin palvelijoitten hoiviin. Muut jatkaisivat yhä syvemmälle kellariin, kohti portaita jonka alapäästä kuului laahaavaa askellusta...

Tynnyri alas, etukaksikko juosten perään, muu tiimi alas, tulinuoli ja soihtu pimeään käytävään edessä ja läähättävää karjuntaa suurten, räsyturkkisten apinahybridien puskiessa päälle suuria kolmikärkiä heiluttaen. Taistelu raivosi ahtaassa oviaukossa ennen leviämistään porrashuoneeseen, missä seikkailijaseurue sai hyödynnettyä ylivoimaansa ja ennenpitkää mekkala laantuikin kahdeksan suuren gorillamaisen otuksen maatessa kuolleina huoneen keskellä viimeisten kytevien molotovinjäänteitten valossa. Yksi tutkijoista oli kuitenkin saanut kourasta kurkkuunsa ja makasi aataminomena sisään murskattuna kun hänelle tehtiin reikää kurkkuun jotta henki kulkisi edes vähän muitten kaivaessa matkamuistoja irti kuolleitten gorillojen ikenistä. Niin limaista hommaa ja turhaan, sillä muutamassa minuutissa kävi selväksi ettei noita hampaita saisi pidettyä kaulassaan vaan apinamiesten runnellut raadot alkoivat dissolvoitua tahmeaksi mustaksi nesteeksi, joka hiljalleen peitti koko huoneen lattiaa joukkion rynnätessä alta pois. Selvästi nämä olivat noidan tekosia, epäluonnollisia olentoja.

Osa ryhmästä jäi pinnalle vartomaan seuraavaa puskua kellon lähestyessä keskiyötä Myllärinpojan johtaessa pikaista visiittiä lääkärille, joka pienen suostuttelun jälkeen lupautui tarkastamaan potilaan. Kaikesta huolimatta osoittautui kuitenkin, ettei hänkään pystynyt korjaamaan murskautunutta kurkunpäätä tai sen hoitoa, köh, ja valitettavasti tuota urheaa miestä ei voitu enää pelastaa.

Mutta voitaisiinko kenties osa palvelusväkeä vielä kuitenkin? Tai koko Famsterdam, jonka Dále uskoo olevan vaarassa? Onko Dále sittenkin vain osa ilkeän velhon suunnitelmaa kuten epäiltiin? Selviää kenties jossain jaksossa!

Poissa Sherrypie

  • Viestejä: 267
  • Liked: 1
    • Profiili
13.-14.9. Vierailla mailla kaukana, Tracon-ekskursio!

Allekirjoittaneen toimiessa roolipelidemottajana anime- ja roolipelitapahtuma Traconissa oli toki luonnollista, että kertsidunsku kävi pienellä sivuretkellä ja tavoitti reilut parikymmentä uutta harrastajaa / uteliasta kokeilijaa sekä satunnaiskohtaamisena pari vanhempaakin tuttua historian hämäristä. Grindi oli brutaalia, porukkaa kaatui kuin heinää elonkorjuun aikaan joskin ensikertalaisten suusta saatiin sangen oivaltavaakin tutkimustyötä, joka olisi voinut saavuttaa vielä niin paljon jos noppajumalat olisivat suoneet.

Rautapyhimyksen luostari on seisonut kauan häiritsemättä, mutta jälleen ovat huhut kutsuneet joukoittain onnenonkijoita etsimään helppoja rikkauksia. Nyt kun vaikuttaisi siltä, että Rautasulan hiisiheimo on viimeaikoina vetäytynyt mestoilta itään päin, on odotettavissa helpompaa keikkaa muutenkin. Eivätkös vain nämä oman elämänsä sankarit onnistu silti löytämään kohtalonsa hylätyistä saleista itse kunkin katkoessa jalkojaan alta pettävien lattialaattojen syöstessä urhoja tuhoonsa, jäädessä loukkuun kävelevien kuolleitten armoille nurkkaan ajettuina, kärsiessä hitaan ja kammottavan kohtalon katsellessaan kuinka jonkin hyllyvän limahirviön syövyttävä kosketus kiskoo lihat irti heidän jaloistaan ensiavun kestäessä, kompastuessaan portaita ylös juostessaan edellämainittuun limaan, jäädessä kuulostelemaan mikähän tuo lähestyvä kakstahtimoottorin pärinä on tai joittenkin omituisten korallimaisten otusten pureutuessa heidän lihaansa katosta pudoten.

Tarinoiden levitessä maankiertäjien aktiivisuudesta raunioilla kellarin syvyyksistä nousevat Rautapyhimyksen valittu soturi, xxx42Sephirothxxx, ja hänen uskollinen taisteluparinsa, tohtori Tuomion rautamaskia kantava Harrin mies Kaspar, tuo leukavammainen kirkonisä. Nuo vanhat sotaratsut etsivät käsiinsä luotetun taistelutoverinsa fantasy-fucking-Vietnamin ajoilta, rautavahvisteisen sotilastynnyri Kersantti Ken VI +2:n, värväävät Uuden Hiidensalmen väestä puolen tusinaa riuskaa miestä joilla ei ole mitään sukulaissuhteita keskenään (Abel, Babel, Cabel, Dabel, Fabel ja Gabel) ja pinkaisevat takaisin juoksuhautoihin. Xxx42Sephirothxxx:llä polttelee ohimoilla jo tarve tuhota ja puhdistaa pyhimyksensä hauta epäkuoleman saastasta ja sisään mennään reteästi henkselit paukkuen. Kivenvärisiä, korallimaisia olentoja putoaa katosta tiimin kimppuun ja Babel, Fabel ja Gabel kohtaavat kurjat kohtalonsa ennenkuin ehtivät viittä metriä pidemmälle seikkailuun siniliekkisine silmineen pimeässä kiiluvien luurankojen puskiessa ylös Rautapyhimyksen patsaan liukumäestä tervehtimään tulijoita. Kaspar pitää moraalia korkealla vahvalla oratoriollaan 'Rothin piestessä risut ja männynkävyt irti päälletulijoista pappismiestämme seuraavan korpin alakuloisen "baka!"-huudon kaikuessa laiskasti taistelun metelin yli.

Vanhojen karttojensa avustamina jannut säikähdyksestä selvittyään päätyvät aukinaisen ansakuopan yli tuijotuskilpailuun toisten lurkkien kanssa, jakautuvat ja kiertävät pihtiliikkeellä otusten taakse, tuhoten koko joukon ovensuuhun asemoidusta puolustusasemastaan. Hetkeä myöhemmin tormääminen jättirottien pesään uhkaa koitua kohtalokkaaksi, Abelin kuollessa reisivaltimon äkilliseen uudelleensuuntaamiseen, mutta lopulta päättyykin riemuun tiimin leipurin Munkenin napatessa yhden rotista Ken VI:n sisään, rikkoen tuon sotasankarin mutta paikaten tämän kovalla leivällä perään ja taivutellessa rauhoitetun rotan seuraamaan tiimiä uteliaan nälkäisenä. Ehkä saat juustoakin jos kiltisti olet.

Mikä syvemmällä koitui kuitenkin kohtalokkaaksi, oli kohtaaminen parin kelmeähkön "blarghlrfgh"-tason hiidenjäänteen kanssa, jotka osoittautuivatkin yllättävän sitkeäksi ongelmaksi kenties tiimin abysmaalisesta noppaustaidosta johtuen. Ensimmäisenä lämäytettiin valittu soturi 'Roth seinää vasten panssaroimattomaan kainaloon terävää reisiluuta tarjoten, sitten kaadettiin kämmenlyönillä tajuttomaksi niin leipuri kuin Gabelkin. Rotta (leipurin pelaajan uusi hahmo, 1/6!) yritti avustaa parhaansa mukaan, mutta päätyi vain välipalaksi kalmon saadessa hänestä otteen ja purressa pään irti. Kun hetkeä myöhemmin vielä Kasparkin sai luunsirpaleesta posken läpi niin että repeytymään lähti koko leuka, päätti viimeinen sankari Dabel yhtäkkiä paeta taistelukentältä uuden pelaajahahmostatuksensa kanssa.
Kauhuissaan hän juoksi kuitenkin vahingossa syvemmälle kompleksiin ja törmäsi valtaistuinsaliin, jossa komeili satoja ellei tuhansia hopearahoja sisältävä vati. Kauhoen niin paljon kuin sai taskuihinsa mahtumaan, Dabel rauhoittui ja pinkaisi takaisin uloskäyntiä kohti.

Matkalla kuitenkin yhtäkkinen nykäys taskunsisältöjen painon moninkertaistuessa kiskaisi juoksevan miehen tasapainostaan ja kaatoi tämän maahan risteykseen, jossa hän kuuli vieressä raatojen mussuttavan hänen jälkeenjääneitä tovereitaan. Repäisten takkinsa ja housunsa pois, jäämättä sytyttelemään kaatuessa sammunutta soihtuaan tuo kalsonkisankari pyyhkäisi ulos, mitä nyt heitti pienen suunnittelemattoman sivukeikan yhden unohtuneen ansakuopan kautta ("hups *smack*").

Sivistyksen parista soturimme alushousuissaan löysi niin hahmoluokkansa, toverit ja näitten ylimääräisen housuparin ja joukon joka vielä nopealla pyyhkäisyllä hakeutui taistelukentän laitaan varmistamaan toveriensa kiskomisen ulos ja piestyjen kalmojen lopullisen tuhoamisen, joka johti vielä yhden hienon miehen uran katkeamiseen kallonmurtumaan. Näin tarttuivat kuitenkin jälleen vahvat kourat valurautaiseen miekkaan, joka kutsui puhdistamaan nämä hylätyt käytävät....